Neuvostoarmeijan komentajisto keskitti hyökkaysta varten Pohjois- Karjalaan 9:n armeijan joukkoja. Armeijan 400 kilometrin pituinen rintamalinja kulki Napapiirilta Aanisjarven pohjoisrannoille. Sen kokoonpanossa olivat kaksi joukkoyhdistelmaa (47:s ja Eikoinen) armeijakunnat. Armeijakunnilla oli 122:n, 163:s ja 54:s jalkavakidivisioonat ja 44:s divisioona, joka sodan alkupaivina saapui taistelualueelle. Jalkavaen tukena armeijalla oli kolme erillista panssaripataljoonaa.

Armeija sai paatehtavakseen hyökata kohti Kajaania ja murtautua Kemijarven ja Kontiomaen linjalle. Edelleen joukkojen oli suunnattava hyökkays kohti Pohjanlahden rantoja ja vallata Oulun kaupunki. Nain toteutusi Suomen katkaaminen kahteen osaan. Tallainen offensiivi olisi ollut lyhin tie Suomen itarajalta sen lansirannoille. Hyökkaysoperaation syvyys oli 235 kilometria.

9:n armeijan komentajiston arvioiden mukaan operaatio olisi voitu toteuttaa 20 vuorokaudessa. Hyökkayksen etenemisvauhdiksi suunniteltiin 14-30 kilometria vuorokaudessa.

Sodan alussa armeijaa vastassa oli vain nelja suomalaista pataljoonaa.

9:s armeija hyökkasi kolmelta suunnalta: Kantalahden, Repolan ja Uhtuan suunnilta. Paaiskuna oli hyökkays vasemmalta sivustalta eli Repolan suunnalta. Sen toteuttajina olivat Erikosen armeijakunnan D. 54, jota tuki armeijakunnan 51:n tykistörykmentti. Tälle suunnalle oli tähdätty armeijakunnan reservi, nimittäin 44:n divisioonan hyökkäys.

Oikalla sivustalla ja keskustassa toimivat 47:n armeijakunnan joukot, joiden kokoonpanossa olivat D. 122 ja D. 163 sekä erillinen panssaripataljoona ja neljä tykkipatteristoa.

Keskustassa, Uhtuan suunnalla toimi prikaatinkomentaja A.I.Zelentsovin komentama 163:s jalkaväkidivisioona. Sen vahvuuden muodstivat JR 81 (vuoristotykmentti), JR 662 ja JR 759. Divisioonaa tukivat 365:s tykistörykmentti, panssari,- tiedustelu- ja pioneeripataljoonat, panssaritorjuntapatteristo, viestipataljoona ym. joukot. Divisioona hyökkäsi Uhtuan suunnalta kohti Suomussalmea ja Kajaania ja edelleen sen olisi pitänyt rynnätä kohti Oulua. Sotatoimien alkaessa JR 81 ja JR 662 hyökkäsivät 163. divisioonan oikealla sivustalla, edetessään Lehtovaaran-Juntusrannan tietä. Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä joukot etenivät menestyksellisesti, suomalaisen pataljoonan ja rajavrtijajoukkojen vastarinta oli heikonlainen. Vallatuaan 30. marraskuuta Juntusrannan neuvostojoukot jatkoivat hyökkääystä Kuusamon – Suomussalmen tietä.

Heikko vastarinta avasi etenemistien 9:n armeijan muillekin joukoille. Mutta suurin menestys saavutettiin ei armeijan pääiskun suunnalla, vaan keskustassa, 163. divisioonan hyökkäysalueella. Murtomaastosta huolimatta divisioonan joukot etenivät 4 päivässä 50 kilometrin syvyyteen Suomen alueella. Mutta tämäkään menestys ei tyydyttänyt sodanjohtoa, joka odotti joukoiltaan vielä nopeampaa hyökkäysvauhtia. Joulukuun 2. päivänä 9:n armeijan komentaja vaati joukoiltaan hyökkäyksen nopeuttamista kohti Oulua.

D. 163 joukot jatkoivat hyökkäyksen kehittämistä ja 4. joulukuuta mennessä katkaisivat Kuusamosta Suomussalmelle johtavan tien Palovaaran alueella. Sen jälkeen JR 662 suuntasi pohjoiseen ja JR 81 kääntyi etelään kohti Suomussalmea. Joulukuun 6. päivänä ryknentti oli asuintaajaman lähettyvillä. Seuraavana päivänä idästä päin hyökännyt JR 759 pääsi lähelle Suomussalmea. Taistelut keskittyivät Suomussalmen valtaamiseksi.

Asuintaajama oli hyvin tärkeä liikennesolmu, sitä puolustivat kaksi suomalaista pataljoonaa. Kahdelta suunnalta kohti Suomussalmea hyökänneet neuvostojoukot pakottivat puolustajan vetäytymään asemistaan. Joulukuun 8. päivänä Suomussalmi vallattiin. Suomalaisjoukot asettuivat ppuolustusasemiin Kiantojärven etelä- ja länsirannoille.

Suomalainen sodanjohto tajusi sen vaaran, joka piili Suomussalmen valtaamisessa. Sieltähän avautui lyhin matka Ouluun. Tästä syystä suomalaiset siirsivät taistelualueelle reservijoukkojaan, nimittäi jalkaväkirykmentin. Paikalle saavuttuaan rykmentti yhdessä Suomussalmea puolustaneiden pataljoonien kanssa muodosti prikaatin, jonka komentajaksi määrättiin eversti Hjalmar Siilasvuo. Prikaati ryhtyi vastahyökkäykseen 11. joulukuuta ja sivustaiskuilla katkaisi d.163 huoltoyhteydet Raatteen ja Suomussalmen väliltä. Aloitteellisuus oli nyt suomalaisen komentjiston käsissä, neuvostodivisioonan ooli pakko keskeyttää hyökkäystoimet.

Torjuttuaan suomalaisten vastahyökkäyksen divisioonankomentaja Zeientsov yritti hyökkäyksen jatkamista. Tässä tarkoituuksessa komentaja suoritti joukkojen uuden ryhmityksen siirtäen pääiskun hyökkäyskärjen oikealle sivustalle.

Neuvostoarmeijan pämajan johto oli huolestunut 9:n armeijan toimialueella muodostuneen epäsuotuisan tilanteen takia ja vaati komentajalta palauttamaan sen normaalikehityksen uomaan.

Armeijankomentaja Duhanov sai joulukuun 9. päivänä sähkeen, jonka olivat alletirjoittaneet J.V.Stalin ja K.J.Vorosilov. Häneltä vaadittiin tähddätä Repolan suunnalla taistelleet joukot Suomussalmen taistelukentälle ja viivyttelemättä "heittää" tuleen 44:n divisioonan kaikki voimat tarkoituksella torjua vihollisen pyrkimys saarrostaa 163:n divisioonan kaksi rykmenttiä. Lisäksi vaadittiin kaikkien lentovoimien käyttämistä divisioonan tukena.

Suomalaiset myös kartuttivat voimiaan siirtäen Suomussalmen suunnalle viimeiset reservinsä: JR 64:n j JR 65:n sekä muita erillisiä joukkoyksiköitä. Joululuuna 22. päivään mennessä kaikki Suomussalmen suunnalla taistelleet suomalaiset joukot yhdistettiin ja niistä muodostettiin 9:s jalkaväkidivisioona. Komentajaksi määrättiin eversti Siilasvuo.

Vallattuaan Raatteen tien solmukohdat, torjuttuaan 163:n divisioonan etenemisen kaikilla suunnilla eversti Siilasvuo aloitti joukkojensa rynnäkön kohti Suomussalmea. Huoltoteiden sulkeminen johti taistelutarpeiden pulaan ja Suomussalmella rajusti torjuntataistelua käyneet 163:n divisioonen JR 81 ja JR 759 joutuivat vetäytymään asemistaan 28. joulukuuta koilliseen Kiantojärven rantaviivalle, jota ne suntasivat kohti Juntusrantaa. Samanaikaisesti neljä suomalaista pataljoonaa hyökkäsi pohjoisesta iskien neuvostodivisioonaa oikealta sivustalta, joita vastaan taisteli JR 662.

Rykmentti kärsi raskaita tappioita ja vetäytyi Juntusrantaan.

Täyttäen ylikomentajan käskyä armeijakunnan komentaja Duhanov antoi määräyksen D. 44 komentajalle A.I.Vinogradoville hyökätä Vasonvaarasta kohti Suomussalmea, avata suomalaisten katkaisema Raatteen tie Suomussalmelle ja yhdistää joukot 163. divisioonan joukkojen kanssa. D. 44 kokoonpanossa oli kolme jalkaväkirykmenttiä (25:s, 146:s ja 305:s), kaksi tykistörykmenttiä (122:n ja 179:s), panssari,-tiedustelu,- pioneeri- ja lääkintäpataljoonat, panssarintorjuntapatteristo, viestipataljoona ja muita joukkoja. Mutta joukkojen taisteluryhmityksen järjestäminen tapahtui hitaasti. Eräät joukko-osastot vasta juuri purettiin rautatievaunuista. Autoja ei riittänyt joukkojen kuljetukseen kohti Vasonvaaraa ja monet joukkoyksiköt marssivat sinne jalan. Divisioonan joukot kulkivat tietä pitkin 30 kilometrin pituisena kolonnana. Seurauksena oli, että joukko-osastot joutuivat taistelujen tuleen suoraan matkalla uupuneina. Pääasiassa se tapahtui pataljoonittain toisista joukoista erillään. Lisäksi divisioona saapui rintamalle Ukrainasta eikä se voinut sopeutua pohjoisolojen pakkasiin. Lumi ja murtomaasto estivät taistelutekniikan käyttämistä. Sen takia torjuntataistelujen vastaiskut olivat tehottomia. Samanaikaisesti 163. divisioonan tilanne kärjistyi päivä päivältä, sen voimat ehtyivät uhkaavasti.

Myös apuun suunnatun D. 44 eteneminen hidastui, se joutui vaikeaan tilanteeseen. Vallattuaan Suomussalmen suomalaisen 9:n divisioonan komentaja eversti Siilasvuo järjesti joukkojensa hyökkäyksen Raatteen tiellä ptkänä letkuna kulkevia neuvostojoukkoja vastaan. Divosioonan joukot paloiteltiin kappaleiksi, niiden huolto taistelutarpeilla ja polttaineilla kariutui, haavoittuneet jäivät evakuoimatta. Diivisioonan tavoitteet yhtymisestä 163. divisioonan kanssa jäivät toteuttamatta.

Mainitun divisioonan komeentaja eversti Zelentsov päätti murtautua saarroksista omin voimin sopimatta siitä D. 44 komentajan Vinogradovin kanssa, jonka joukot juuttuivat taistelluihin Raatteen tiellä. Ja divisioonien välimatka oli sillä hetkellä vain 10 kilometria.

Vetäytyessään koilliseen D. 163 joukot ylittivät jäätä pitkin Kiantojärven ja pääsivät Neuvostoliiton ja Suomen valtionrajalle menettäen taisteluissa noin 30 prosenttia miesvahvuudestaan sekä valtaosan raskasta taistelutekniikkaa.

Tilanne D. 44 joukoissa huononi tunti tunnilla. V. 1939 joulukuun 30. päivän ja v. 1940 tammikuun päivän välisenä aikana suomalaisten sivustaiskuilla D. 44 oli pilkottu 6 osaan ja suljettu motteihin. Valitettavasti prikaatinkomentaja Vinogradov ei pystynyt paljastamaan vihollisen taistelutaktiikkaa ja järjestämään sivustaiskujen torjumista. Sen lisäksi 9. armeijan komentaja V.I.Tsuikov, joka 22. joulukuuta määrättiin virkaan M.P.Duhanovin tilalle samoin kuin 47:nnen armeijakunnan komentaja I.F.Dasitsev eivät kyenneet järjestämään D. 163 ja D. 44 yhteistä iskua vihollisen torjumiseksi. Tilanne kärjistyi vielä senkin takia, että taistelujen kuumeisimmalla hetkellä, jolloin suomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen, 44. divisioonan komentaja Vinogradov oli 146. jalkaväkirykmentin asemissa. Juuri tämä rykmentti joutui mottiin ensimmäisenä. Divisioonan komentaja yritti järjestää mottirenkaan murtamisen 25. jalkaväkirykmentin voimin, mutta epäonnistui siinä.

Suomalaisen 9. divisioonan joukot katkaisivat Raatteen tien neljästä kohdasta. Tie oli suljettu mottiin joutuneen neuvostodivisioonan kuormastolta, tykistöltä ja jalkaväen joukoilta, niin että divisioonan päävoimat jäivät ilman huoltoa ja joukko-osastotot toimivat toisistaan erillään.

Tammikuun 5.-7. päivien aikana Vinogradov yritti järjestää joukkojensa murtatumisen motista, mutta ampuma ja ruokatarpeiden huutava puute oli siinä epäonnistumisen synnytäjänä. Lisäksi pienet suomalaiset iskuryhmät suorittivat jatkuvasti häirintää. Ne ilmestyivät äkkinäisesti sivustoilta ja selustasta ja hävisivät takaa-ajolta huomaamatta. Näistä iskuista kärsivät pahasti sekä tielle jääneet joukot että joukkojen esikunnat. Se synnytti sekasotkua johtamisessa, häiritsi yhteyksiä, lisäsi yleistä epäjärjestystä ja tuotti tappioita. Tilannetta vaikeutti myös se, että Ukrainan Zitomirista kuljetetulla divisioonalla ei ollut talvivaatteita, sotilailta puuttui puoliturkkeja, huopikkaita, lämpimiä käsineitä. Syyskaudelle sopiva päällystakki, suippolakki, säärisiteet ja pressukäsineet eivät suojanneet puna-armeijalaisia kovilta, jopa 40 asteen pakkasilta.

Armeijan sekä armeijakunnan komentajat eivät pystyneet auttamaan motteihin joutuneita joukkojaan reservien puutteesta. Heidän käytössään oli vain JR. 305:nnen pataljoona, 179. haupitsirykmentti ja viisi täydennyskomppaniaa. Näillä voimilla pystyttiin torjumaan vihollisen 9. divisioonan hyökkäys vain puolella kilometria. D. 44 kaikki murtautumisyritykset olivat melkein tuloksettomia.

Divisioonankomentaja Vinogradov antoi määräyksen raskaan taistelukaluston tuhoamisesta ja jäljelle jääneet joukko-osastot murtautuivat kuoleman kehästä käsiaseita käyttämällä lähitaisteluissa. Motista murtautui vain pieni osa divisioonan joukoista. Taistelut Suomussalmen alueella päättyivät lopullisesti tammikuun 10. päivään mennessä. Motista murtautuneet joukot asettuivat puolustusasemiin 9 kilometrin päähän valtionrajasta. Loput joukoista, sotilaat ja komentajat, vetäytyivät Vasonvaaraan.

Taistelujen päätyttyä Suomussalmen suunnalla D. 44 kokoonpanosta säilyivät eheinä 179. haupitsirykmentti, JR. 305:n pataljoona, 78:s lääkintäpataljoona, osa rykmenttien kuormastosta sekä divisioonan selustajoukot, jotka eivät osallistuneet taisteluihin. Divisioonan jokaisessa rikmentissä säilyi noin 1000 mmiestä, 1057 haavoittunutta ja vilusta kärsinyttä toimitettiin sotilassairaaloihin. Osa pahasti haavoittunutta jäi taistelukentille.

9. armeijan selostuksen mukaan D. 44 v. 1940 tammikuun 1.-6. päivien välisenä aikana menetti taisteluissa 33 hyökkäysvaunua, 9 panssariautoa, 86 tykkiä, 14 kranaatinheitintä, 225 kuorma-autoa.Samana aikana kaatui ja katosi yli 3500 sotamiestä. Taistelujen yleiset tappiot olivat lähes 6000 henkeä.

Sota mikä tahansa on kansojen tragedia. Venäjä ja Suomi kokivat sen talvella 1939-1940. 105 päivää jatkunut sota tuotti Neuvostoliiton ja Suomen kansoille raskaita kärsimyksiä, vaati niiltä mittaamattomia uhreja.

Tästä syystä on välttämätöntä ylistää Suomen ja Venäjän Federaation kansojen ja hallitusten viisautta, jota voimistavat mainitun sodan karkeat opetukset ja sen tuottama mittaamattoman vahingon raskaus. Mainituille kansoille riitti miehuutta ja älyä sovinnon teiden löytämiseksi sekä hyvien naapurisuhteiden rakentamiseksi, joiden ansiosta hälveni menneisyyden tuottamma mielipaha ja luotiin edellytykset taisteluissa kaatuneiden muiston kunnioittamiselle.Voimakkaana näytteenä siitä on Talvisodan monumentti Suomussalmella.

Aleksandr A. Koltjukov