HENINEN.NETRAATTEEN PORTTIEnglishРусскийUuttaHankeMuistopantheonTutkimusretkiMediaJoukkoviestiLinkkejäVieraskirjaSotatapahtumatKuviaDokumentitSota ja kohtalotMuisto ja lakiMuseoiden yhteistoimintaMatkailu
Internoidut suomalaiset

Venäläiset ovat viime vuosina tutkineet merkittävällä tavalla talvisodan tapahtumia. Silti on vielä monta "valkeaa läikkää", selvittämättä jäänyttä kysymystä, joihin kuuluu myös sotatoimien aikana suoritettu väestön pakkosiirto eri alueille. Pakkosiirrettäviksi joutuivat sekä raja-alueilla asuneet neuvostokansalaiset että ne Suomen kansalaiset, jotka asuivat Punaarmeijan miehittämällä alueella vuoden 1939 lopussa ja vuoden 1940 alussa.

Arkistoasiapapereissa Karjalan "erikoistaajamiin" majoitettuja Suomen kansalaisia nimitetään milloin suomalaisiksi pakolaisiksi, milloin siirtolaisiksi. Kyse on ulkomaan kansalaisista, jotka talvisodan alussa asuivat Puna-armeijan miehittämällä alueella ja jotka pakkosiirrettiin Karjalaan ja Murmanskin alueelle erikoistaajamiin. Myöhemmin heiltä kiellettiin vapaa matkustaminen Neuvostoliiton alueella ja maastamuutto. Näitä kansalaisia on mielestämme pidettävä internoituna väestönä. Suomalaisia tutkijoita on kiinnostanut etupäässä kysymys: miten oli mahdollista, että monien rajakylien väkeä ei ollut evakuoitu ennen sotaa? Olihan jo lokakuussa 1939 Neuvostoliiton ja Suomen välisten suhteiden huononemisen takia alettu Suomen sisäasiainministerin Urho Kekkosen käskystä evakuoida siviiliväestöä rajakylistä sisämaahan.

Sotavalmistelut

Vuosien 1939-1940 talveen mennessä kahden maan väliset suhteet kiristyivät entisestään. Moskovassa lokakuun lopussa - marraskuun alussa 1939 käydyt neuvottelut ajautuivat umpikujaan, ja 13. marraskuuta ne katkesivat. Kumpikaan osapuoli ei halunnut tehdä myönnytyksiä. Kummankin maan johto valmistautui aktiivisesti sotatoimiin.

Suomen sotajoukkojen keskityksestä rajalle kertovat lukuisat Karjalan rajavartiopiirin päällikön Keskukseen lähettämät tiedusteluraportit, joita säilytetään Karjalan tasavallan turvallisuusministeriön arkistossa. Niinpä 20. marraskuuta 1939 päivätyssä ilmoituksessa sanotaan:

Sortavalan-Pitkänrannan-Salmen-Suistamon alueelle on keskitetty sotajoukkoja divisioonan verran, niitä on vahvennettu tykistöllä ja polkupyöräpataljoonalla. Joensuun-Ilomantsin-Suojärven alueella on myös huomattu divisioonan vahvuiset vihollisjoukot. Suomalaiset ovat evakuoineet siviiliväestön koko rajaseutukaista-leelta. Rajakylät ovat autioituneet. Kyliin on jäänyt vain miehiä, joita voidaan käyttää puolustuslaitteiden rakentamisessa.

Parin päivän kuluttua lähetetyssä raportissa sanotaan:

Sotajoukkojen keskitys itärajalle viittaa siihen, että Suomi valmistautuu sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Tietojemme mukaan Suomen armeija on tänään täysin mobilisoitu ja asettunut suomalaisten suojaussuunnitelmassa edellytettyihin lähtöasemiin.

Näissä oloissa tarvittiin vain pieni kipinä sotapalon sytyttämiseen. Sellaiseksi kipinäksi tuli Karjalan kannaksella sijaitsevan Mainilan kylässä tapahtunut välikohtaus. Sen jälkeen Neuvostoliitto katkaisi suhteensa Suomeen ja aloitti 30. marraskuuta 1939 sotatoimet.

Eräät suomalaiset tutkijat (Heiskonen, Vihavainen) tähdentävät, että huolimatta muodostuneesta tilanteesta Suomen hallitus ei ollut uskonut aina sodan alkuun asti, että Stalin käyttäisi sotavoimaa päämääriensä saavuttamiseksi. Siihen oli vaikuttanut osaltaan Suomen sotilastiedustelu, jolla oli tietoja neuvostojoukkojen keskittämisestä Neuvostoliitonja Suomen rajalle, mutta joka itse asiassa antoi hallituksen ymmärtää, että Neuvostoliitto ei aloita sotaa.

Hallituksen ja tiedusteluelinten virheet sekä Kekkosen antamien evakuointikäskyjen täyttämättä jättäminen aiheuttivat sen, että Suomen kansalaisia jäi Puna-armeijan joukkojen miehittämälle alueelle. Myöhemmin suomalaiset pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon.

Suomen rajaseudun siviiliväestön asema

Sotatoimien alkaessa joissakin kohdissa raja-aluetta suomalaiset rajavartijat perääntyivät taistelematta sisämaahan jättäen siviiliväestön oman onnensa nojaan. Siitä on kirjoittanut katkerasti Anne Niemi Hyrsylän motin siviilivankien kohtaloa käsittelevässä artikkelissaan, joka julkaistiin Karjaia-lehdessä 17. joulukuuta 1992: Ignoilan kylää pommitettiin, kukaan ei vielä tietänyt sodan alkamisesta, eikä yhtäkään perhettä ollut evakuoitu kylästä. Pommituksen alkaessa suomalainen rajavartion rakennus oli tyhjillään. Vain siviilit saattoivat todeta, että sota on alkanut. Hyrsylän motin kylien - Ignoilan, Hyrsylän ja Rautavaaran - väestön kohtalo on Anne Niemen mukaan Suomen historian häpeä.

Joulukuun loppuun mennessä Puna-armeija eteni Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan eri paikoissa 25-140 kilometriä sisämaahan. Seitsemännen armeijan L armeijakunta läheni Karjalan kannaksella Mannerheimin linjaa. Suurin osa suomalaisesta väestöstä lähti kylistään yhdessä perääntyvän armeijan kanssa. Puna-armeijan miehittämälle alueelle jäi kuitenkin yli 2 000 suomalaista, jotka joko eivät ehtineet tai syystä tai toisesta eivät halunneet lähteä pois.

Emme voi hyväksyä joidenkin suomalaisten tutkijoiden väitettä, että miehitetylle alueelle jäivät vain ne suomalaiset, jotka halusivat elää Neuvostoliitossa. Vain harvat jäivät taloihinsa ja jatkoivat työtään sodasta piittaamatta. Suurin osa väestä piiloutui metsään toivoen voivansa sotatoimien loputtua palata koteihinsa.

Karjalan rajavartiopiirin 1. rajavartioston tietojen mukaan Kuusamon länsipuolella metsässä oli 24. joulukuuta 1939 paljon siviiliväestöä. Tammikuun 16. päivänä 1940 Aunuksen piiriin sijoittuneelta 3. rajavartiostolta saatiin ilmoitus, että Yläjärven metsikössä oleskeli paljon Suomen kansalaisia Puna-armeijan miehittämistä Ignoilan ja Hautavaaran kylistä.

Sota-ajan vaikeat olot ja ankara talvi pakottivat kuitenkin paikallisia asukkaita palaamaan kyliinsä huolimatta siitä, että Puna-armeija oli ne miehittänyt. Arkistotietojen mukaan Kiitojärveen, Moisenvaaraan ja Rautavaaraan palasi 24.-28. tammikuuta 1940 noin 30 henkeä. Hiukan myöhemmin, 29. tammikuuta, Rutikovaaraan palasi myös noin 30 henkeä ja Moisenvaaraan 70 henkeä. Tällaisia tapauksia voisi mainita useampiakin.

Jotkut asukkaat eivät lähteneet ollenkaan kylästään. Niinpä Kuolojärven kylän ja Nivalan maatilan asukkaat ja joidenkin muiden kylien asukkaat pysyttelivät kotikonnuillaan. Rajavartijoiden Karjalan rajavartiopiiriin lähettämien tietojen mukaan Ignoilan sähkövoimalaa johtivat 16. tammikuuta 1940 samat miehet kuin ennenkin.

Samaa todistavat näiden tapahtumien silminnäkijöiden muistelmat. Edellä mainitussa Anne Niemen lehtijutussa kerrotaan Sobolevin kohtalosta (sukunimi on muutettu), joka vuonna 1939 asui isänsä ja veljiensä kanssa Ignoilan kylässä. Hän muistelee, että sodan puhjettua kylän väki piiloutui lähimpään metsään, mutta jo seuraavana päivänä palasi kylään. Ja kolmantena päivänä kylään tulivat Puna-armeijan joukot.

Orastavaa yhteistoimintaa

Sodan alkuvaiheessa neuvostohallitus yrittinäyltää suomalaisia hyväksi mielipiteen. iiuokkauksessa. Heistä alettiin perustaa Kansan työrintaman komiteoita, joiden oli määrä tukea Kuusisen hallitusta. Komiteoita piti valita kyläläisten kokouksessa ja niille asetettiin kaksi tehtävää. Ensiksikin, niiden oli oltava porvarillisen hallituksen vastaisen kansankapinan elimenä ja vaikutettava työtätekeviin rintamalinjan toisella puolen, jotta nämä perustaisivat myös samanlaisia vallanelimiä Suomessa. Toiseksi, komiteoiden oli täyttettävä paikalliset itsehallintoelinten tehtävät järjestäen talous- ja kulttuurielämää kotiseudullaan. Edellytettiin, että sodan jälkeen Kansan työrintaman komiteat muodostavat demokraattisen "riippumattoman" Suomen poliittisen perustan, Suomea johtaisi Kuusisen hallitus eikä se alkuaikoina kuuluisi Neuvostoliittoon. Myöhemmin komiteoiden tehtävänä olisi Suomen kansan valmistaminen neuvostovallan pystyttämiseen.

Komiteoita perustamaan Itä-Suomen alueille lähetettiin Terijoen hallituksen edustajista muodostettuja erikoisryhmiä. Niihin kuului myös Suomea taitavia Karjalan puolueaktiiveja. Suomalaisen väestön keskuudessa harjoitettiin aktiivisesti ideologista propagandaa. Kansanhallituksen jäsenet järjestivät tapaamisia suomalaisväestön kanssa.

Vuoden 1940 tammikuun alkuun mennessä oli perustettu 15 komiteaa asutuskeskuksiin ja määrätty neljä valtuutettua pienempiin kyliin. Komiteoihin kuului enimmäkseen köyhiä ja keskivarakkaita talonpoikia.

Propagandassa käytettiin hyväksi miehitetyille alueille jääneiden Itä-Suomen kansalaisten kirjeitä. Suurin osa niistä julkaistiin Kansanvalta-lehdessä (Kuusisen hallituksen äänenkannattaja).

Niinpä Antti Timonen, Suojärven kunnan Kailaan kylän asukas, kirjoitti pojilleen:

Poikani Armas ja Alpo. Valkosuomalaiset ovat polttaneet kylämme. Älkää uskoko valkoisia, he syyttävät kaikesta Puna-armeijaa. Punaarmeija ei ole kajonnut kyläläisten omaisuuteen. Kehotan kaikkia kylämme asukkaita, myös poikiani Armasta jaAlpoa, palaamaan kotiin ja aloittamaan täällä uuden elämän.

Kansan työrintaman komiteat suorittivat paitsi ideologista myös taloustyötä: järjestivät isännättömän karjan ja omaisuuden vartioimisen ja kaupankäynnin sekä perustivat työryhmiä teiden korjaamiseksi.

Pakkosiirto ja eristys

Vuoden 1939 joulukuun lopussa Puna-armeijan eteneminen pysähtyi. Kuusisen hallitus ja sitä auttamaan perustettu Suomen kansanarmeija ei saanutkaan tukea suomalaisessa yhteiskunnassa.

Valmistautuessaan uuteen hyökkäykseen, joka alkoi 11. helmikuuta 1940, neuvostojohtoja Puna-armeijan päällystö pyrkivät suojaamaan selustansa sekä ehkäisemään tulevaa operaatiota koskevan informaation vuodon. Pääsotaneuvostossa päätettiin pakkosiirtää Suomen kansalaiset 8., 9. ja 15. armeijan joukkojen valtaamilta alueilta Karjalan sisäalueille edemmäksi valtionrajasta. Samaan aikaan, 6. - 11. helmikuuta 1940, yli 30 000 Karjalan asukasta (suurin osa heistä oli karjalaisia) pakkosiirrettiin 40 kilometrin levyiseltä rajavyöhykkeeltä tasavallan sisämaahan.

Kaikkiaan pakkosiirrettiin 2 080 Suomen kansalaista (miehiä oli 402, naisia 583 ja alle 16-vuotiaita lapsia 1095). Heidät sijoitettiin kolmeen asutuskeskukseen: Prääsän piirissä sijaitsevaan Interposjolokiin, Kontupohjan piirin Kavgoran-Goimasiin ja Kalevalan piirin Kintezmaan.

Yleinen pakkosiirto tapahtui 6.- 7. helmikuuta 1940. Kuitenkin myöhemminkin kun Puna-armeijan joukot törmäsivät suomalaisiin, nämä lähetettiin välittömästi johonkin edellä mainittuun erikoistaajamaan. Niinpä Kalevalan piirissä oli 20. helmikuuta 199 Suomen kansalaista, 6. maaliskuuta 263 ja 20. maaliskuuta jo 270.

Alkuaikoina siirtolaiset majoitettiin parakkoihin ja hakkuualueilla oleviin taloihin. Esimerkiksi 20. helmikuuta 1940 Kalevalan piirin Uhtuan metsätyömaan Kanussuon yksikön alueella oli 199 suomalaista: 40 henkeä Kanussuon taajamassa, 35 henkeä Guslambinossaja 60 henkeä Kilzamossa. He saattoivat liikkua melkein esteettömästi heille määrättyjen asutuskeskuksien sisällä ja jopa niiden ulkopuolella.

NKVD:n Kalevalan piiriosaston päällikkö Hitrov ilmoitti KarjalanASNT:n NKVD:n päällystölle 20. helmikuuta 1940 seuraavaa:

Kaikki Kanussuon metsätyömaalle sijoitetut pakolaiset liikkuvat alueelta toiselle 25 kilometrin säteellä ilman valvontaa, lähtevät metsään muutaman hengen ryhminä. Missä he oleskelevat koko päivän, kukaan ei tiedä.

Karjalan johto ei hyväksynyt tällaista tilannetta. Kuten asiakirjat todistavat, vuoden 1940 helmikuun alussa kommunistisen puolueen Karjalan aluekomitean sihteeri Kuprijanovja KASNT:n sisäasiain kansankomissaari Baskakov lähettivät kirjeen Moskovaan Berijalle. Siinä puhuttiin suomalaisen väestön eristämisestä Kavgoran ja Interposjolokin taajamiin. He ehdottivat nämä taajamat luovutettavaksi kokonaan NKVD:n Vienanmeren - Itämeren kanavan hallinnolle, jotta se järjestäisi niiden vartioinnin asianmukaiselle kannalle ja käyttäisi työvoimaa oman harkintansa mukaan. Tasavallan johtajat perustelivat ehdotustaan sillä, että siirrettyjen suomalaisten joukossa on kulakkeja, kauppiaita ja tehtaanomistajia, osa heistä kuuluu suojeluskuntalaisiin ja muihin vastavallankumouksellisiin järjestöihin. Suomen tiedustelu on varmasti jättänyt heidät selustaan suorittamaan vakoilua ja tihutyötä. He yrittävät varmaan ottaa yhteyttä paikalliseen karjalaisväestöönja harjoittavat sen keskuudessa neuvostovastaista työtä luoden siten pohjaa erilaisille vastavallankumouksellisille ryhmille ja myyräntyölle.

Vuoden 1940 helmikuun puolivälissä pakkosiirrettyihin suomalaisiin alettiin suhtautua ankarammin. Baskakov käski 28. helmikuuta 1940 siirtää suomalaiset siirtolaiset Kanussuon metsätyömaan taajamista Kintezman erikoistaajamaan ja tehostaa suomalaisten valvontaa. Samanlaiset määräykset koskivat kahta muuta asutuskeskusta. Vuoden 1940 maaliskuun alusta Interposjolokiaja Kavgoraa alettiin nimittää asiakirjoissa erikoistaajamiksi.

Jo 6. maaliskuuta 1940 NKVD:n Kalevalan piiriosaston päällikkö Hitrov selosti Baskakoville:

Olemme ottaneet vastaan Kalevalan rajavartiostosta suomalaisia siirtolaisia Kanussuon metsätyömaalta ja sijoittaneet Kintezman metsätyömaalle 263 henkeä, joista aikuisia yli 16-vuotiaita on 182 ja alle 16-vuotiaita 81. Heidät on majoitettu neljään parakkiin. Perheellisille on parakeista annettu eri huoneet, jotkut joutuvat asumaan kaksi perhettä samassa huoneessa.

Jotta voitaisiin majoittaa suomalaiset siirtolaiset Kintezman erikoistaajamaan, päätettiin siirtää sieltä 123 paikallista asukasta (49 perhettä) Kanussuon taajamaan, jossa suomalaiset siirtolaiset olivat sitä ennen asuneet. Ajoneuvojen puuttuessa sinne majoitettiin vain maaliskuun 6. päivään mennessä 104 paikallista asukasta.

Samanaikaisesti tehostettiin suomalaisten valvontaa. Hitrovin raportissa sanottiin:

Kintezman erikoistaajaman valvomiseksi järjestettiin kaksi ympäri vuorokauden toimivaa vartiota, taajamaa partioidaan ympäri vuorokauden. Lisäksi on tarkoitus järjestää partiointi Suomen kansalaisten työpaikoilla. Metsätyömaiden mestareita on velvoitettu pitämään silmällä suomalaisia näiden työpaikoilla. Työhön lähtiessä he hakevat komendantin luota työläiset luettelon mukaan ja luovuttavat heidät illalla taaskin luettelon mukaan.

Vieras maa mustikka

Siirtolaisten taloudellinen tilanne oli vaikea. Vuoden 1940 helmikuun puolivälissä he alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään elinoloihinsa ja niukkaan ruokintaan. 23. helmikuuta Suomen kansalainen Daniel Ropa kääntyi kommunistipuolueen Karjalan aluekomitean valtuutetun puoleen ja esitti uhkavaatimuksen: jos siirtolaisille ei anneta lämpimiä asuntoja ja maitoa lapsia varten, he eivät lähde töihin, sillä he ovat ulkomaan kansalaisia. Ellei tilanne parane he kirjoittavat Moskovaan.

Kintezman siirtolaiset joutuivat erittäin vaikeisiin oloihin. NKVD:n Kalevalan piiriosaston päällikkö Hitrov kirjoitti monta kertaa ylempiin instansseihin siirtolaisten hädänalaisesta asemasta. Vuoden 1940 maaliskuun puolivälissä hän totesi:

Ruoka on kehnoa, muutamana päivänä ei ollut mitään syötävää paitsi leipää, metsätyömaalle ei makseta ajoissa. Apua ei anna kukaan.

Huhtikuun 17. päivänä Hitrov ilmoitti taas NKVD:n johdolle:

Aliravitsemuksen takia suomalaisten joukossa on paljon sairaita, kuusi henkeä on kuollut. Neljäkymmentä henkeä - työkyvyttömät ja lapset - tarvitsevat jatkuvaa aineellista apua. Ellei sitä tule, kuolleisuus saattaa kohota.

Tärkeitä tietoja siirtolaisten elämästä ja työstä löytyy Baskakovin raportista 30. päivältä huhtikuuta 1940. Siinä sanottiin mm.:

Viime aikoihin saakka osa erikoistaajamiin keskitetystä suomalaisesta työkykyisestä väestöstä on työskennellyt metsätyömailla:

Kavgorassa 40 henkeä, Kintezmassa 60, Interposjolokissa 80. Toinen osa -työkyvyttömät ja monilapsiset - oli saanut säännöllisesti aineellista apua entiseltä Suomen kansanhallitukselta. Kolmessa erikoistaajamassa on rekisteröity 89 perhettä, jossa on yksi työkykyinen tai jonka on elätettävä 5 - 10 lasta lukuun ottamatta merkittävää määrää korkeassa iässä olevia miehiä ja naisia. Koska tämä ryhmä siirtolaisia ei ole viime aikoina saanut säännöllisesti apua, osa siirtolaisista näkee nälkää. Aliravitsemuksen takia on ollut sairastumistapauksia. Helmi-, maalis-ja huhtikuun aikana on erikoistaajamissa rekisteröity 50 kuolintapausta korkeassa iässä olevien ja lasten keskuudessa. Selvitäkseen hengissä siirtolaiset myyvät paikalliselle väestölle mukanaan tuomiaan vaatteita ja taloustarvikkeita.

Tämän kirjoittajien on onnistunut arkistoasiakirjojen perusteella saada selville Karjalassa kuolleiden 10 hengen sukunimet: 6 henkeä kuoli Kavgora-Gaimosissa: Vasikainen Jegor (1939 - 15.03.40), Makkonen Raisa (1939 - 9.03.40), Makkonen Maria (1939 - 11.03.40), Neivänen Jaakko (1858 - 9.02.40), Kärki Paavo (1852-14.02.40), Tutsunen Helena (1872 - 21.02.40); yksi henki kuoli Interposjolokissa: Fedotov Aleksei (1879 - 40); kolme henkeä kuoli Kintezmassa: Mikkonen Anna (1927 - 9.03.40), Mikkonen Emi (1939 - 4.03.40), Mikkonen Esko (1937 - 10.03.40).

Kuten luettelosta näkee, kuoli etupäässä vauvoja ja vanhuksia.

Siirtolaiset odottivat kärsimättöminä sodan loppua toivoen voivansa palata synnyinmaahan. Kintezmassa pidettiin 17. maaliskuuta 1940 rauhansopimukselle omistettu mielenosoitus. Suurin osa siirtolaisista oli tyytyväinen, että sota oli loppunut ja Suomeen jäi entinen hallitus. Monet olivat valmiit lähtemään Suomeen salaa.

Karjalan NKVD:n elimet yrittivät tehdä lopun sellaisista mielialoista. Niinpä ne keksivät Interposjolokista kiihottajan, Matti Pajusen (synt. 1880, ammatiltaan opettaja). Hän yllytti suomalaisia palaamaan välittömästi Suomeen. Pajunen kirjoitti Suomen Moskovan-lähetystöön Paasikivelle pyytäen ratkaisemaan suomalaissiirtolaisten paluukysymyksen mahdollisimman nopeasti. Tämän anomuksen alle Pajunen keräsi Interposjolokin siirtolaisten allekirjoituksia.

Sodan päätyttyä siirtolaisten elinolot eivät kuitenkaan sanottavasti parantuneet. Toivo nopeasta paluusta synnyinmaahan ei näyttänyt toteutuvan. He jatkoivat työtään metsätyömailla, mutta suhtautuivat siihen kuin pakkotyöhön. Kintezmassa 60 työkykyisestä siirtolaisesta lähti 28. maaliskuuta 1940 työhön vain 6 henkeä.

Suomalaiset eivät kuitenkaan osanneet kuvitellakaan, mikä vaara uhkasi heitä sodan päätyttyä. Edellä mainittu Baskakovin raportti sisälsi paitsi tilanteen analyysin myös pyynnön

kaikkien Suomen alueelta tulleiden suomalaisten siirtämisestä Siperiaan.

Hän perusteli pyyntöään tavanomaisesti:

Ulkomaiset tiedustelupalvelut käyttävät myöhemmin tätä suomalaisväestöä hyväksi myyräntyössä.

Loppuratkaisu

Toukokuun 4. päivänä 1940 Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvosto antoi päätöksen, jonka mukaan suomalaisten siirtolaisten sallittiin muuttaa pois Neuvostoliitosta 1. päivään kesäkuuta 1940 mennessä, jos neuvostoviranomaiset toteavat, että kyseiset henkilöt haluavat lähteä Suomeen. Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissaarin Berijan käskystä muodostettiin neljä evakuointikomissiota: Petroskoihin, Kontupohjaan, UhtuaJleja Murmanskiin. Jokainen komissio koostui kolmesta hengestä: kahdesta NKVD:n edustajasta ja yhdestä rajavartiojoukkojen edustajasta. Samalla suunniteltiin valtionrajalle johtavat matkareitit maasta muuttavia varten: Kavgoranja Interposjolokin seudulta lähteville: Petroskoi - Suojärvi-Värtsilä; Uhtuan (Kintezman) seudulta Lonka - Juntu - Sronta; Lovozeron seudulta Murmanskiin ja edelleen laivalla Petsamoon.

Neljätoista vuotta täyttäneellä oli oikeus päättää itsenäisesti, palaako hän Suomeen vai ei. Ensisijaisesti oli evakuoitava työkyvyttömät, sairaat, invalidit, vanhukset, yksinäiset naiset ja lapset sekä henkilöt, joiden perheenjäsenet olivat Suomessa.

Valtion evakuointikomission puheenjohtaja prikaatinkomentaja Kotomin ilmoitti 1. kesäkuuta 1940 Neuvostoliiton NKVD:lle komission toiminnan tuloksista seuraavaa:

Evakuoitavia oli kaikkiaan 2 500 henkeä, mm. Karjalais-suomalaisesta tasavallasta 2 121, Murmanskin alueelta 312 ja Leningradin alueelta 107 henkeä. Toukokuun 31. päivään mennessä Suomelle on luovutettu 2 134 henkeä, 155 henkeä jäivät omasta tahdostaan Neuvostoliittoon. Evakuointi on suoritettu loppuun kaikilla Suomen kansalaisten asuinpaikkakunnilla paitsi Kintezmassa (KASNT, Kalevalan piiri), jolle on annettu evakuointia varten jatkoaikaa 10. kesäkuuta saakka. Kintezmasta päätti lähteä 251 henkeä. 31. toukokuuta 1940 aletaan kuljettaa näitä suomalaisia Kintezmasta Uhtualle. Siirtolaisten joukossa on kolme vakavasti sairastunutta, joita on mahdotonta ottaa nyt mukaan. Heidät luovutetaan parantumisensa jälkeen, mistä Suomen viranomaisille tiedotetaan.

Evakuoinnin aikana kärsittiin myös menetyksiä. Rajavartijoiden raporteissa lukee:

Toukokuun 25. päivän - kesäkuun 3. päivän 1940 välisenä aikana Lonkan kautta on evakuoitu 255 henkeä ja 16 hevosta; matkalla rajalle kaksi henkeä kuolija 16 hevosta menehtyi; Värtsilän kautta on ylittänyt rajan 1755-henkeä, matkalla rajalle kuoli kolme henkeä.

Neuvostoliittoon oli jäänyt vähän yli 150 henkeä, enimmäkseen aatteellisista syistä. He lähettivät Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistölle osoitetut kirjeet, joissa pyysivät myöntämään heille Neuvostoliiton kansalaisuuden. Esitämme yhden niistä kirjeistä.

Neuvostoliiton korkeimman
neuvoston puhemiehistöön
Neuvostoliiton alueelle jääneeltä
Suomen kansalaiselta
Lempi-Maria Tuhkaselta
Sortavala. 19. toukokuuta 1940

Anomus

Olen jäänyt Neuvostoliiton alueelle 22. maaliskuuta 1940vakaumussyistä. Sekärauhanettä sota-aikana jouduin kokemaan Suomessa monta loukkausta ja vääryyttä.

Pyydän Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistöä myöntämään minulle Neuvostoliiton kansalaisuuden ja Neuvostoliiton kansalaiselle kuuluvat oikeudet.

Lapseni haluavat opiskella ja kehittyä täällä, siihen heillä on kaikki mahdollisuudet. Suomessa ei niitä ole. Siksi äitinä kunnioitan sitä maata, jossa ei ole luokkarajoituksia ja kaikilta ihmisillä on oikeus opiskella.

Lempi Tuhkanen

Oliko se oikein vai väärin?

Tätä talvisodan vaihetta tarkasteltaessa täytyy ennen kaikkea vastata tärkeimpään kysymykseen: mitä mieltä oli Suomen kansalaisten internoimisessa?

Suurin osa tutkijoista kuvaa neuvostoviranomaisten toimenpiteitä Suomen kansaa vastaan kohdistuneina vainoina.

Tällainen toiminta ei ollut Neuvostoliito keksintöä. On olemassa kansainvälinen menettelytapa ulkomaalaisten eristämiseksi sota-aikana (palautettakoon mieleen japanilaisten internoiminen USA:ssa Japanin hyö kättyä 1941 amerikkalaista Pearl Harborin tukikohtaa vastaan). Samalla kun tunnustetaan Neuvostoliiton hyökänneen Suomea vastaan 1939-1940, täytyy sanoa, että senaikaisissa olosuhteissa Suomen kansalaisten siirtäminen pois Puna-armeijan miehittämiltä alueilta ja heidän sijoittamisensa Karjalan erikoistaajamiin pelasti monta sataa ihmishenkeä. On muistettava myös se, että ennen sotaa suomalaisten asuttamilla alueilla joulu-helmikuussa 1939-40 käytiin ankaria taisteluja, kylät siirtyivät kädestä toiseen moneen kertaan. Helmikuun 11. päiväksi suunniteltu Puna-armeijan hyökkäys saattoi johtaa verrattomasti suurimpiin menetyksiin rauhanomaisen suomalaisväestön keskuudessa.

Kaikista suomalaissiirtolaisten Karjalassa kokemista vaikeuksista huolimatta elämä jatkui. Vuosien 1939-40 pakkastalvena Karjalan erikoistaajamissa syntyi Suomen kansalaisia. Olemme saaneet selville 23 silloin syntyneen nimen.

Jatkamme työtämme arkistoissa etsien uusia asiapapereita ja odotamme kirjeitä edellä kuvattujen tapahtumien silminnäkijöiltä, sekä venäläisiltä että suomalaisilta. Olisi kiintoisaa tietää, miten jatkui Suomeen palanneiden ja Neuvostoliittoon jääneiden siirtolaisten elämä, olivathan heidän edessään vuosien 1941-45 ankarat koettelemukset.

S.Verigin, E.Laidinen
Carelia, 1996. N 2

© Raatteen Portti, 2002–2004
© Karelian Institute for the Development of Education, 2002–2004
© Heninen.net, 2002–2017