Neuvostoliiton Suomea vastaan vuosina 1939-1940 toteuttamasta sotilaallisesta kampanjasta, joka sai nimekseen talvisota, pyrittiin olemaan vaiti monien vuosien mittaan. Siitä huolimatta sota ei haihtunut niiden ihmisten muistista, jotka joutuivat kokemaan tuon Venäjän historian traagisen vaiheen. Muistoa sodasta säilyttivät myös heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

Kaikki eivät kuitenkaan muistelleet julkisesti noiden kaukaisten vuosien tapahtumia. Joitakin vaivasivat tuhansien kaatuneiden sotilaiden menetyksen aiheuttamat katkerat tunteet ja vaille vastausta jäänyt kysymys: minkä vuoksi ja ketä vastaan piti taistella. Vaitiolon voittaminen viralliselta tasolla alkoi perestroikan vuosina.

Yksi talvisodan tutkijoista on historiatieteen kandidaatti Tatjana Nikulina. Petroskoin yliopiston historiallisen tiedekunnan dosentti Nikulina osallistuu Suomen ja Venäjän yhteiseen Talvisodan monumentti -projektiin, joka kuuluu EU: n Interreg III A Karjala -ohjelmaan.

Syksystä 2001 Tatjana Nikulina alkoi yhdessä opiskelijoidensa kanssa tutkia talvisotaa neuvostokauden historiatieteelle epätavalliselta kannalta. He ottivat tutkimuksen kohteeksi Karjalan siviiliväestön asenteen menneisiin dramaattisiin tapahtumiin.

Se oli ensimmäinen yritys elvyttää suusanallisen historian perusteella kuva ihmisten elämästä rajavyöhykkeellä talvisodan aikana.

Miksi kiinnosti juuri tuo ongelma?

- Olen syntyperäinen Petroskoin asukas, Nikulina sanoo. – Isäni ja isoisäni olivat sodassa. Perheessämme ovat säilyneet muistot 20. vuosisadan sodista, myös talvisodasta 1939-1940, niiden eräistä tapahtumista. Isäni perheessä puhuttiin usein noista ajoista: kaupungin oloista, ihmisten elämästä ja rintamakuulumisista, jotka olivat kulkeutuneet Petroskoin asukkaiden tietoon erilaisia epävirallisia teitä myöten.

Kaikki se oli minusta niin kiinnostavaa, että tahdoin aina kysellä tapahtumista lisää sodassa olleilta henkilöiltä. Osallistuminen kansainväliseen Talvisodan monumentti -projektiin on auttanut toteuttamaan nuo suunnitelmat.

Viime vuosina on ilmestynyt paljon aineistoja talvisodasta, mutta sittenkin ne ovat jääneet suuren isänmaallisen sodan mittavampien tapahtumien varjoon. Tähän asti on julkaistu enimmäkseen materiaaleja aika hyvin tutkituista taistelutapahtumista. Monia kiinnostaa kuitenkin kysymys, miten kävi siviiliväestön, mitä tavalliset ihmiset ajattelivat sodasta, miten kestivät menetyksiä ja miten he yleensä elivät silloin. Näitä sodan puolia ei ole tutkittu melkein lainkaan.

Suurin osa talvisodan osanottajista on jo valitettavasti kuollut. Siksi olemme opiskelijoiden kanssa koonneet aineistoa enimmäkseen niiltä, jotka olivat silloin 12-18-vuotiaita. He ovat arvokas tietolähde historian tutkijoille. Heidän muistelmillaan on kuitenkin omat erikoisuutensa. Pitää ottaa huomioon, ettei nuorilla ollut riittävää elämänkokemusta tapahtumien arvioimiseksi. Sitä paitsi kaupunki- ja maaseutuväestön samoin kuin suomalaisnuorten muistelmissa on tiettyjä eroja.

Tutkimustyöhön osallistui Petroskoin yliopiston, Karjalan kasvatusopillisen yliopiston ja Humanistisen instituutin Petroskoin osaston opiskelijoita.

Mitä vaikeuksia on sattunut tutkimustyössä?

- Muistot noista tapahtumista eivät pitkään kiinnostaneet ketään ja lisäksi ne jäivät kohta seuranneiden suurempien mullistusten varjoon. Siksi muistelmat ovat usein katkonaisia.

Olemme itse asiassa ryhtyneet entisöimään talvisodan kuvaa siviiliväestöllä säilyneiden erillisten muistikuvien perusteella. Muistot ovat monille raskaita, muttei kukaan ole kysynyt: "Mitä varten?" Meitä on ilahduttanut se, että luoksemme on tullut nuoria ja että monet haluavat tietää totuuden.

Miten opiskelijat ovat suhtautuneet tutkimustyöhön?

- Nuoret ovat saaneet tietää paljon uutta paitsi Karajalasta ja Suomesta, myös omaisistaan. Toista on, kun ikäihmisen luo tulee vieras henkilö: silloin on vaikeata kummankin. Aivan toista on, kun asioista kyselee oma lapsenlapsi.

Opiskelijat saavat kosketuksen vanhempien ikäpolvien historialliseen kokemukseen, oppivat kunnioittamaan sitä sekä ymmärtämään ja arvostamaan historian taustaa erillisten ihmisten kohtaloiden kautta. Näin historialliset tapahtumat ovat saaneet uusia ulottuvuuksia.

Talvisota kunnostaa nuoria tutkijoita

Tatjana Nikulinan kertomusta täydensivät opiskelijat, jotka osallistuivat kyselyihin.

Nyt jo toisella kurssilla opiskeleva Anna Vargo sanoi olleensa jo koulussa kiinnostunut kotikylänsä Tiiksin (Mujejärven piiri) historiasta. Hän kertoi, että kylä on syntynyt 16. vuosisadalla ja että hän on kerännyt siitä kiintoisaa aineistoa. Opiskelija on koskettanut tutkimustyössään myös talvisodan vaiheita. Annan isoisä Nikolai Pavlov osallistui tuohon sotaan. Anna on haastatellut toistakin talvisodan osanottajaa, omankyläläistä, nyt jo edesmennyttä Matiss Väisästä ja monia muita henkilöitä.

Anna tuli haastatteiujensa perusteella siihen johtopäätökseen, että sotatapahtumat olivat lähellä kyläläisten sydäntä, sillä rajan toisella puolella asui monien ystäviä ja sukulaistakin. Sittenkin sota oli sotaa, ja jokaisen oli pakko täyttää velvollisuutensa ja voittaa muut tunteensa.

Samoja ajatuksia lausui Oleg Taskinen, Petroskoin yliopiston historiallisen tiedekunnan viimeisen vuosikurssin opiskelija. Hänkin on kotoisin Mujejärven piiristä, rajaseudulla sijaitsevasta Repolan kylästä.

Oleg on kirjoittanut kurssityön aiheenaan Repolan piiri toisessa maailmansodassa. Yksi osa työstä koskee talvisodan tapahtumia. Olegin isoisä Väinö Taskinen muistaa hyvin, miten neuvostojoukot kulkivat kohti Suomea ja miten huonosti varustettuja olivat sotilaat.

Oleg haastatteli kahdeksaa henkeä, jotka muistavat talvisodan aikaa. Ihmiset olivat kokeneet samoja tunteita kuin Annan ja muiden: opiskelijoiden haastateltavat. Kanssakäyminen rajan yli oli ollut ennen talvisotaa hyvin vilkasta ja sodan puhkeaminen pani koko elämän sekaisin.

Andrei Tshernyshev, joka asui talvisodan aikana aivan rajalla Tuulivaäran kylässä (se on autioitunut aikoja sitten), muistaa, miten neuvostojoukot menivät i Suomeen päin ja miten palasivat takaisin. Reet olivat kukkuroillaan ruumiita, joita kaukaa katsottuna saattoi luulla polttopuiksi.

Haastateltava Maria Lazareva oli talvisodan aikana jo 23-vuötias ja kävi työssä kenttäsairaalassa. Nainen kertoo, ettei ole voinut koskaan unohtaa neuvostosotilaiden jäätyneiden ruumiiden kuvottavaa löyhkää. Monet hänen ikäkumppaninsa saivat surmansa tai jäivät invalideiksi. Ne jotka paranivat, toimitettiin takaisin rintamalle.

Kaikki tuo, herätti myötätuntoa onnettomia sotilaita kohtaan. Siitä huolimatta ihmisillä ei ollut käsitystä, kuka oli vihollinen. Samaan johtopäätökseen tulivat toisetkin opiskelijat ja heidän opettajansa Tatjana Nikulina. Puoluejohtajiin oli iskostettu vihollishahmo, mutta tavalliset ihmiset pitivät niiden vuosien tapahtumia molemmin puolin rajaa asuneiden kansojen kovana koettelemuksena.

Kysyin Olegilta, miksi hän oli ryhtynyt tutkimaan tätä aihetta. Hän vastasi, että sydämen kutsusta. Mieleeni muistuivat kauan sitten kuolleen äitini kertomukset. Sukulaiseni – kaikki petroskoilaisia – ovat olleet sodassa ja evakossa ja kokeneet lähimmäisten menetyksiä jo suuren isänmaallisen sodan aikana. Ja heidänkin, venäläisten ihmisten, mielipide Neuvostoliiton korkeimman johdon poliittisista ratkaisuista ei ollut lähestulkoonkaan yksiselitteinen. Äitini kertoi sulhasensa kaatumisesta ja dramaattisista tapauksista, jotka koskivat keskenään sotivien maiden ihmisten läheisiä suhteita. He olivat nuoria, halusivat rakastaa ja olla rakastettuja. Monet eivät saaneet kokea rauhanajan elämän onnea.

Talvisodan päättymisen vuosipäivänä 13. maaliskuuta 2003 Suomussalmelle pystytettiin Talvisodan monumentti kaikkien talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden muistoksi. Avajaisiin oli kutsuttu myös Tatjana Nikulina, joka yhdessä opiskelijoiden kanssa tutkii noiden kaukaisten vuosien tapahtumia.

Natalja KRASAVTSEVA
Karjalan Sanomat, N 44, 29. lokakuuta 2003