Elämässä ei ole mitään satunnaista. Olen kuullut sen monta kertaa, mutten ole ennen tajunnut sitä. Keväällä 2006 tutustuin Karjalassa ja muuallakin tunnettuun lehtimieheen ja kirjailijaan Anatoli Gordijenkoon sattumalta, niin silloin luulin. Olin tullut kuuntelemaan hänen luentoaan Neuvostoliiton ja Suomen sodan 1939–1940 traagisista tapahtumista, joista Gordijenko on kertonut kirjassaan Divisioonan tuho. Gordijenko on kuvannut kirjassaan konkreettisesti puna-armeijan 18. divisioonan vaiheita ja tapahtumista Pitkärannan edustalla. Kirjailija on kosketellut myös Raatteen tien historiallisia tapahtumia. Kuuntelin luentoa ja mietin, mistä saisin tietoja isästäni, joka katosi tietymättömiin talvisodan aikana.

Olen syntynyt Zhitomirissa Ukrainassa ja asunut vuodesta 1961 asti Karjalassa. Isäni Moisei Kundysh oli ammattisotilas. Hän lähti talvisotaan yliluutnantin arvossa ja katosi tietymättömiin, kuten oli tiedotettu perheelle. Niihin aikoihin ei ollut mitään mahdollisuutta saada tarkempia tietoja. Tuosta sodasta ei yleensä kerrottu mitään. Kun ajat muuttuivat, ei ollut enää elossa ketään niistä sukulaisista, jotka olisivat ehkä tienneet, missä divisioonassa isä taisteli.

Keskustelin luennon jälkeen Gordijenkon kanssa. Saatuaan kuulla, mistä olen kotoisin ja missä isäni oli palvellut, hän sanoi melko varmasti, että isäni oli ollut 44. divisioonassa, joka muodostettiin Zhitomirin alueella. Tuo divisioona tuhoutui melkein täydellisesti Suomussalmen tienoilla. Sinne on nyt pystytetty Talvisodan muistomerkki. Gordijenko antoi vihjauksia, mistä voisin alkaa etsiä, ja muutamia puhelimia, jotka voisivat olla tarpeen. Ne kuuluivat enimmäkseen henkilöille, jotka olivat osallistuneet EU-rahoitteisen ohjelman mukaisiin symposiumeihin Suomussalmella.

Kävin touko-kesäkuussa 2006 Zhitomirissa ja aloin etsiä siellä tietoja isästä. Kaikissa virastoissa, myös sotakomissariaatissa, minua ymmärrettiin ja pyrittiin auttamaan. Kaikki osoittautui helpommaksi kuin olin luullut. Ukrainassa olivat jo ilmestyneet moniosaisen Ukrainan muistokirjan ne osat, joissa oli puhe talvisodasta. Otsikkona oli He jäivät Suomussalmen hankiin. Ukrainan muistokirja -järjestön Zhitomirin osasto lahjoitti minulle kirjan toisen osan, jossa on isäni – 6. tammikuuta 1940 tietymättömiin kadonneen 44. jalkaväkidivisioonan 144. rykmentin yliluutnantin Moisei Kundyshin – nimi.

Tuota divisioonaa voidaan sanoa Zhitomirin divisioonaksi, koska se muodostettiin tässä kaupungissa. Zhitomirin historiantutkijoiden mukaan divisioonan ollessa kaupungissa vuonna 1939 siinä oli 17 500 sotilasta. Se taisteli talvisodan eri rintamalohkoilla ja tuhoutui melkein täydellisesti. Tutustuin Zhitomirissa Olga Roshakiin. Hänen asunnossaan on näkyvällä paikalla Suomussalmen Talvisodan muistomerkki. Myös Olgan isä oli kaatunut Suomussalmen seudulla. Olga on käynyt ukrainalaisen valtuuskunnan mukana tuossa meille tärkeässä historiallisessa paikassa. Muisto siitä on yhdistänyt meidät Olgan kassa.

Otin tavoitteekseni päästä Raatteentielle ja Suomussalmelle. Tapasin jo toteutetun Talvisodan muistomerkki -projektin koordinoijan Pavel Razinovin, dekaanin Karjalan opettajien täydennyskoulutusinstituutista. Hän sanoi olevansa iloinen siitä, että projekti kiinnostaa ihmisiä ja varsinkin siellä kaatuneiden puna-armeijalasten sukulaisia. Matkan järjestäminen Petroskoista Suomussalmelle ei ollut helppoa, sillä matkatoimistot eivät ole sellaisia matkoja hoitaneet. Albina-tour-matkatoimisto otti sen tehtäväkseen. Matkan järjestäjä Albina Gritsai ja Pavel Razinov huolehtivat ennakolta majoituksesta ja tutustumiskäynneistä.

Meitä lähti Petroskoista Suomussalmelle 14 henkilöä. Saatuaan sattumalta tietää matkastamme mukaan tuli vielä kaksi Ukrainan edustajaa – Ivan Tshernysh ja Leonid Kostuk. Ukrainalaiset olivat ottaneet evääksi silavaa ja hunajaa, etteivät nälkä ja kylmä pääsi yllättämään karussa pohjolassa. He olivat miellyttäviä ihmisiä ja pitivät yllä hauskaa tunnelmaa. Suomussalmen seudulla olivat kaatuneet Tshernyshin isä ja Kostukin vaari.

Suomussalmella oli paljon ohjelmaa. Katsoimme raskain mielin kymmenen minuuttia kestävää filmiä sodasta. Kävimme Raatteen portin museossa. Meihin teki suuren vaikutuksen Talvisodan muistomerkki kivipeltoineen. Olin ottanut mukaani isän muotokuvan ja kiinnitin sen yhteen muistomerkin kivipatsaista. Venäjä on pystyttänyt kaatuneille puna-armeijalaisille vaikuttavan monumentin Sureva Venäjä isänmaan pojille.

Matkan jälkeen olen ajatellut paljon niitä ihmisiä, jotka tekivät historiaa ajattelematta seurauksia. Heitä odotettiin kotona, mutta he katosivat tietymättömiin ja kaatuivat Suomen kylmiin kinoksiin. He ovat ansainneet ikuisen rauhan. ”Muiston säilyttäminen menneisyydessä merkitsee varoitusta virheistä tuleville polville”, Dmitri Lihatshov on sanonut. Olen kuullut, että matkamme jälkeen Zhitomirissa on alettu kerätä rahaa muistomerkin pystyttämiseksi talvisodassa kaatuneille 44. divisioonan sotilaille. Toivottavasti hanke toteutuu.

Margarita Siikki
Karjalan Sanomat, maaliskuu 2008