Talvisodan suomussalmelaiset siviilisotavangit

1. Johdanto

1.1. Ruhtinaansalmi talvisodan kynnyksellä

Ruhtinaansalmen kylä sijaitsee Suomussalmen pitäjän koilliskulmalla. Se jakautuu useisiin pienempiin kyläyhteisöihin, jotka sijaitsevat eristyksessä muusta maailmasta. Tärkein näistä on Juntusranta. Se on alueen suurin asutuskeskittymä, ja on aina ollut seutukunnan keskus.

Talvisodan alkaessa Juntusrannasta ei ollut suoraa tieyhteyttä kirkonkylälle. Ainoa tie kulki pohjoiseen, Hossan suuntaan, mistä Kuusamon Murtovaaran kautta pääsi Suomussalmelle. Kylältä vei talvitien pohja Keträän noin kymmenen kilometrin päähän länteen, mistä pääsi Linnansalmen lossin kautta Suomussalmelle johtavalle tielle. Kiantajärvi toimi kesällä vesireittinä kirkonkylälle, ja talvella sitä voitiin käyttää jäätienä. Kylällä oli koulu ja osuuskauppa, sekä rajavartioasema. Puhelinyhteyttä ei ollut.

Korpikommunismi oli vahva vaikuttaja 1920-luvulla Kainuussa. Ennen talvisotaa osa Ruhtinaansalmenkin väestöstä oli erittäin vasemmistolaista. Kommunistien erään etappireitin Suomenpuoleinen päätepiste oli juuri Ruhtinaansalmella, josta paikalliset auttoivat loikkareita ylittämään rajan. Juuri äärivasemmiston vahvaa asemaa on pidetty yhtenä niistä syistä, joiden vuoksi Neuvostoliitto hyökkäsi niin voimakkaasti juuri Kainuun kohdalta. Ilmeisesti neuvostojohto toivoi Kainuun väestön auttavan maahantunkeutujaa parhaansa mukaan.1

1.2. Evakuointi Suomussalmella

Ennen talvisotaa viranomaiset olivat tehneet tarkat suunnitelmat evakuoinnin toteuttamisesta. Suunnitelmia ei kuitenkaan pantu täytäntöön ennen vihollisuuksien alkamista, muualla kuin Karjalan Kannaksella ja osassa Laatokan Karjalaa. Syynä siihen oli, että Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää, eivätkä viranomaiset uskoneet sodan mahdollisuuteen. Evakuointi katsottiin siinä tilanteessa ylimääräiseksi kuluksi, joka rasittaisi suotta valtiota. Esimerkiksi Suojärvellä ihmisille ilmoitettiin vapaaehtoisen evakuoinnin tapahtuvan omalla kustannuksella.2

Rajaseudun evakuoinnista vastaavia viranomaisia kiellettiin aloittamasta edes alustavia evakuointeja. Ainoastaan suuremmissa kaupungeissa suoritettiin vapaaehtoisia väestönsiirtoja. Näihin liittyen kirjoitti Kainuun Sanomat otsikolla "Vapaaehtoinen väestönsiirto": ":koskee vain työkyvyttömiä vanhuksia, lapsia ja lasten äitejä. Muiden poislähtö on edesvastuutonta yhteiskunnallisten velvollisuuksien täyttämisen pakoilua."3

Kuhmon nimismies rikkoi evakuoinnista annettuja määräyksiä ja evakuoi omatoimisesti osan rajanpinnan väestöstä ja huomattavan määrän irtaimistoa. Hän sai kehuja sodan jälkeen, eikä Kuhmossa jäänyt evakuoimatta kuin joitakin syrjäisimpiä taloja. Kuhmon alueella Puna-armeijan vangiksi jäikin "vain" viisi henkeä. Suomussalmen nimismies totteli ylempiensä käskyjä ja niinpä Neuvostoliiton valtaamalle alueelle jäi 1685 suomussalmelaista.4

Sodan sytyttyä viranomaiset antoivat lopultakin luvan evakuoinnin aloittamiseen. Suomussalmella sitä vaikeuttivat pitkät välimatkat, kuljetuskaluston puute, heikot viestiyhteydet ja jo alkaneet sotatoimet. Varsinaisen evakuoinnin suorittivat sotapoliisit. Jossain paikoin evakuointi jouduttiin suorittamaan jopa vihollisen välittömässä vaikutuspiirissä. Alueen väestön poliittista suuntautumista kuvaa se, että osaa siviileistä evakuoitaessa jouduttiin turvautumaan väkivaltaan.5 Karjan ja omaisuuden evakuoimisessa oli etenkin syrjäseudulla ongelmia, mutta suurin osa väestöstä onnistuttiin Suomussalmellakin evakuoimaan. Ainoastaan pitäjän pohjoisosan tiettömien taipaleiden takana sijaitsevat kylät ja yksittäiset talot jäivät evakuoimatta.6

Suomussalmen evakot sijoitettiin Oulujoki-varteen. Tärkeimmät sijoituspaikat olivat: Utajärvi, Muhos, Oulujoki, Tyrnävä, Liminka, Temmes ja Lumijoki. Evakot sijoitettiin taloihin, joissa oli tilaa ja elintarpeita. Suurin osa suomussalmelaisista pääsi palaamaan kotiinsa pian talvisodan jälkeen. Joidenkin alueiden kohdalla lain suomaa harkintaa käytettiin kuitenkin niin, että viimeiset evakot pääsivät palaamaan kotiinsa vasta jatkosodan aikana.7

Ruhtinaansalmen alueella evakuointia ei sodan alussa kyetty järjestämään. Muutamat yksittäiset henkilöt ja pari perhettä onnistui pakenemaan korpia pitkin suomalaisten puolelle sodan ensimmäisinä päivinä. Myöhemmin, kun neuvostojoukot joulu-tammikuussa vetäytyivät etenevien suomalaisten tieltä, evakuoitiin alueelle jäänyt siviiliväestö Sisä-Suomeen.8

2. Ruhtinaansalmen miehitys

2.1. Puna-armeijan tulo ja kommuunin muodostaminen

Kun neuvostojoukot ylittivät rajan, Juntusranta eli normaalia arkipäiväistä elämää. Suomalaisten sotilaiden vetäydyttyä alkoivat kyläläiset odotella tulevaa. Ensimmäiset neuvostoliittolaiset eivät juurikaan kiinnittäneet huomiota siviileihin. He seurasivat vetäytyviä suomalaissotilaita tavoitteenaan mahdollisimman nopea eteneminen. Seuraavat osastot sen sijaan alkoivat jo osoittaa kiinnostuksen merkkejä asukkaiden taloja kohtaan. Tosin he lähinnä vain tutkivat oliko niissä suomalaisia sotilaita. Kaikki sujui rauhallisesti, kuten koko miehityksen ajan, sillä puna-armeijan joukkoja oli ankarasti kielletty ryöstelemästä. Jo tässä vaiheessa neuvostojoukot alkoivat ahkerasti linnoittaa Juntusrannan aluetta, minkä suomalaiset tammikuun alussa hyökätessään ikäväkseen huomasivat.9

Jo sodan ensimmäisinä päivinä saapui rajan takaa sekä suomalaisia että muutoin suomea puhuvia poliittisia upseereita ja kommunistisen puolueen virkamiehiä, jotka alkoivat voimakkaasti agitoida ja organisoida kyläläisiä.10 Kyläläiset järjestivätkin puna-armeijan avustuksella 15.12. kansankokouksen, jossa perustettiin alueella ylintä toimivaltaa käyttävä elin. Sen nimeksi tuli kertojasta riippuen joko "Ruhtinaansalmen Toimeenpaneva Komitea" tai "Työtätekevän Kansan Komitea". Kokouksessa katsottiin, ettei "porvarillisen Suomen" hallinto enää ulottunut alueelle. Useita muitakin kokouksia järjestettiin. Suurin niistä oli 17.12. Kyyrölän talossa pidetty kokous, johon osallistuivat: Juntusrannan, Haaparannan, Kuuselan, Myllylahden, Kiannan ja Selkosen koulupiirien asukkaat. Kokousväkeä oli liki 1000 henkeä.11

Kokouksien yleishenki oli aatteellinen. Suurin osa niiden päätöksistä oli periaatteellisia, tyyliin: "Annetaan työtätekevälle kansalle työtä ja poistetaan työttömyys!". Mutta oli joukossa konkreettisempiakin päätöksiä. Esimerkiksi Kyyrölän talon suuressa kokouksessa päätettiin muun muassa: "Kunnostaa alueen tiet.", "Rakentaa uusi koulu suojeluskuntalaisten koulun tilalle.", "Järjestää osuuskauppa uudelleen." ja ennen kaikkea "Järjestää itsesuojeluryhmiä elämän ja omaisuuden turvaamiseksi ja suojeluskuntarosvojen hävittämiseksi.". Lisäksi päätettiin erityisen kansanrintamakomitean perustamisesta alueelle.12

Mitä kokouksen päätökset sitten käytännössä tarkoittivat? Periaatteelliset julistukset työnjakamisesta eivät merkinneet yhtään mitään. Kouluja avattiin motin alueella kokouksen jälkeen, tosin vain lyhyeksi ajaksi. Hanketta vaikeutti opettajakunnan vastustus sitä kohtaan. Kauppaa yritettiin pitää auki – hieman vaihtelevalla menestyksellä. Tavarat saatiin pääosin kaupan omista varastoista ja vähemmässä määrin neuvostoliittolaisilta.

Teiden kunnostus oli jo merkittävämpi asia. Se tarkoitti käytännössä sitä, että Ruhtinaansalmen miehet alkoivat yhdessä neuvostosotilaiden kanssa rakentaa tietä yhdistämään Juntusrannan kylää sekä Neuvostoliittoon että Keträän. Samoin auttoivat kylän miehet rakentamaan jäätietä Suomussalmen kirkonkylälle, Hulkonniemeen. Ainakin osalle työntekijöistä ilmoitettiin jo etukäteen tien tulevan neuvostoarmeijan käyttöön.13

Myöhemmin oikeuden silmissä kaikkein raskauttavimmaksi päätökseksi nousi kuitenkin tuo "itsesuojeluryhmien järjestämistä" koskeva päätös. Se nimittäin merkitsi osallistumista taisteluun Suomen armeijaa vastaan. Useat ruhtinaansalmelaiset liittyivätkin Kuusisen kansanarmeijaan ja osallistuivat puna-armeijan operaatioihin. Toiset ase kädessä, toiset oppaina toimien. Suomalaisten sotapäiväkirjoista voi lukea mainintoja "suomea puhuvista" vihollisista,14 joista kaikki eivät tietenkään ole olleet ruhtinaansalmelaisia, mutta mahdollisesti kuitenkin osa. Lisäksi muutamat ryhtyivät Neuvostoliiton vakoojiksi. Heidät lähetettiin linjojen yli Suomeen, jossa heidän tehtävänään oli tietojen urkkiminen ja puolustustahtoa heikentävien huhujen kylväminen. Suurin osa heistä saatiin kiinni ja nopeiden kuulustelujen jälkeen teloitettiin pikaoikeuden päätöksellä. Teloitetut suomussalmelaiset on haudattu Paltaniemen Matinmäelle.15

Jo sodan aikaan muualla Suomessa tiedettiin kokousten pitämisestä ja Komitean perustamisesta. Venäläisten avustuksella painettiin alueella "Kansan Vallan Ääni" -lehteä.16 Ilmeisestikin sen myötä tieto kokouksista ja kommuunista levisi suomalaistenkin puolelle. Helmikuun kolmannen päivän Kainuun Sanomissa on juttu otsikolla "Viisi viikkoa ryssän "vapauttamalla" Ruhtinaansalmella".17 Jutussa kerrotaan kuudestakymmenestä henkilöstä, jotka ovat olleet tammikuun alkuun asti neuvostojoukkojen miehittämällä alueella. Suomalaisten sotilaat ovat evakuoineet siviilit edettyään alueelle. Jutussa kysellään Kyyrölän kokouksesta ja kaupasta, jolloin ihmiset vastaavat ajanhengen mukaisesti: kokoukseen on viety väkipakolla eikä kaupanpidosta ole tullut yhtään mitään. Mielenkiintoista jutussa on, että se paljastaa jo sodan aikana Suomessa tiedetyn osan väestöstä olleen vapaaehtoisesti yhteistoiminnassa Puna-armeijan kanssa.

2.2. Kuinka väestö reagoi miehitykseen

Paikalliset ihmiset kokivat miehityksen eri tavoin. Useimmille se oli alkujärkytyksen jälkeen sangen yhdentekevää. Koska sotilaista ei ollut suoranaista haittaa, lakattiin heistä välittämästä. Jokapäiväiset kiireet veivät suurimman huomion. Kun käsky kävi, lähtivät nämä ihmiset käymään kokouksissa ja muissa riennoissa, mutta siihen se sitten jäikin.18

Toisille miehitys oli ankara järkytys. Opettajat, suojeluskuntaan kuuluvat ja vauraampien talojen isäntäväki oli koko miehityksen ajan peloissaan ja varuillaan. Syytä varovaisuuteen olikin, sillä esimerkiksi hyvien vaatteiden ja uusien suksien vuoksi saattoi joutua Neuvostoliitosta saapuneiden komissaarien silmätikuksi.19 Joitakin miehiä jopa vangittiin ja kuljetettiin Neuvostoliittoon, missä heidät ilmeisesti teloitettiin vakoojina, kansanvihollisina ja vastaavina. Järjestelmällistä vainoa "porvareita" kohtaan ei harjoitettu sen enempää suomalaisten yhteistoimintamiesten, kuin neuvostoliittolaistenkaan taholta. Edes siinä vaiheessa, kun osa väestöstä siirrettiin Neuvostoliittoon suomalaisten menestyksekkään etenemisen vuoksi, ei vainoamista esiintynyt. Tärkeimpänä syynä tähän on luultavasti se, että suomalaissotilaiden lähdettyä vastarintaa ei ollut, aseet luovutettiin pyydettäessä miehittäjille eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta siirtymistä suomalaisten hallitsemalle alueelle esiintynyt.

Alueen kommunisteille neuvostojoukkojen tulo oli kuin taivaan lahja. Monivuotisen sorron jälkeen he saattoivat vihdoinkin ryhtyä rakentamaan sosialistista paratiisia.20 Innokkaasti ja auliisti he tukivat miehittäjän toimia, yleensä jopa aktiivisesti ottivat niihin osaa.

Reaktiot Komitean käskyihin olivat laimeita. Koulujen aukeamista pidettiin hyvänä asiana, mutta sitä hidasti opettajien vastustus. Osuuskaupan uudelleen avaaminen otettiin vastaan iloiten, mutta sen toiminnan jäädessä vähäiseksi ja valikoiman osoittautuessa suppeaksi, sekin riemu laantui. Eniten jokapäiväiseen elämään vaikutti julistus työn järjestämisestä kaikille. Jokainen työkykyinen oli työvelvollinen, sillä sosialistinen järjestelmä ei elätä vapaamatkustajia. Niinpä periaatteessa jokainen vallatulle alueelle jäänyt määrättiin johonkin työhön, mutta yleensä naisten kohdalla katsottiin omissa kotitöissä olevan tarpeeksi tekemistä. Miehiä komennettiin muun muassa tie- ja linnoitustöihin. Lisäksi työvelvollisten tehtävänä oli hoitaa suomalaisilta evakuoimatta jäänyttä karjaa, jota kerättiin Ruhtinaansalmen alueelle. Joidenkin työvelvollisten kohdalla voidaan puhua jopa vapaaehtoisuudesta, mutta mitään järjestäytynyttä vastarintaa työkomennuksia kohtaan ei esiintynyt.

3. Kintismään

3.1. Siirtyminen leirille

Kun Puna-armeijan joukot joulukuun lopussa joutuivat vetäytymään suomalaisten menestyksekkään hyökkäyksen tieltä, siirsivät he osan vallatun alueen väestöstä Neuvostoliiton puolelle. Mukaan otettuja ei valittu erityisen järjestelmällisesti, vaan mukaan otettiin lähinnä ne jotka asuivat kelvollisten kulkuyhteyksien takana.21 Kansanvihollisiakaan ei sen kummemmin pyritty "kyyditsemään" rajan taakse. Kaikkein aktiivisimmin yhteistyöhön neuvostoliittolaisten kanssa ryhtyneet lähtivät matkaan vapaaehtoisesti.

Leirille joutuneiden tarkkaa määrää on vaikea sanoa. V armeijakunnan sotapoliisin toimintakertomuksessa on luku 295. Miten tähän on päädytty on hämärän peitossa. Martikaisen kirjan haastatteluissa puhutaan jopa yli neljästäsadasta, mutta se on jo liioittelua. Todellinen luku on varmaankin hieman noin kolmesataa. Tähän tulokseen tulin laskemalla yhteen palanneet 254, kolmisenkymmentä neuvostoliittolaisten vangitsemaa suomussalmelaista, parisenkymmentä leirillä kuollutta, kaksi Kintismästä paennutta ja viisi todistettavasti Neuvostoliittoon vapaaehtoisesti jäänyttä.

Leirille joutumisen ajankohta vaihteli. Juntusrannan kylä tyhjennettiin heti tammikuun alussa, mutta esimerkiksi Pirttivaaran kylän väki vietiin vasta 18.2.22 Lähtijät eivät saaneet ottaa omaisuutta mukaansa. Vain vähän eväitä, ja joitakin välttämättömiä käyttöesineitä. Hevosia lukuun ottamatta karja jätettiin paikoilleen.

Riippumatta siitä, koska tai miten matkaan lähdettiin, päätepisteenä oli aina Kintismän leiri. Matkaa tehtiin ensin noin kuudenkymmenen kilometrin päähän Uhtualle, jossa oli välietappi. Suomen ja Uhtuan väliselle matkalle oli usein varattu autokyyti. Siitä jatkettiin jalan ja hevosilla Kintismän metsätyömaalle. Reitti kulki Keski- ja Ala-Kuittijärven sivuitse Uhtualta etelään.23

3.2. Olot leirillä

Kintismä oli ennen kaikkea työleiri. Vangit jaettiin kahteen kastiin: niihin jotka kykenivät metsätöihin ja niihin jotka eivät kyenneet. Metsätöihin kykenemättömät pantiin huoltamaan metsätöihin pystyviä sijoittamalla heidät pyykkituvalle, keittiöön tai muihin huoltotehtäviin. Suurin osa naisista, lapsista, vanhuksista ja vaivaisista kuului tähän ryhmään. Suurin osa miespuolisista ja parhaassa iässä olevat naiset pantiin puusavottaan. Töistä maksettiin palkkaa 4,5 ruplaa päivässä. Suurin osa palkasta meni ruokaan, sillä esimerkiksi lautasellinen velliä maksoi ruplan ja kolmekymmentä kopeekkaa. Lisäksi leivästä piti maksaa erikseen. Vangeille luvattiin normit ylittävästä työstä lisää palkkaa, mutta tämä lupaus ei toteutunut. Sen sijaan ahkerimmille annettiin lupa ostaa leirin kaupasta tavaroita, esimerkiksi vaatteita.

Leirillä oli vähän vartijoita eikä leirin ympärillä ollut piikkilankaa. Vartioinnista huolehtivat rannattomat erämaat. Arveltiin, ettei kukaan antaudu armottoman korven armoille ilman kunnollisia varusteita, karttaa tai kompassia. Olosuhteista huolimatta, karkasi kolme miestä toukokuussa leiriltä. Kuuden päivän vaeltamisen jälkeen he ylittivät valtakunnanrajan Raatteen kohdalla. Muita karkaamisia ei tapahtunut.24

Kintismässä leiriläisiä kuulusteltiin useaan otteeseen. Kysymykset olivat aina saman tyyppisiä. Kysyttiin muun muassa puoluekantaa, ammattia ja ennen kaikkea suojeluskuntaan kuulumista. Epälukuinen määrä miehiä vangittiin ja lähetettiin – jonnekin. Leiriltä pois vietyjen myöhemmistä vaiheista ei ole täyttä varmuutta, mutta V. P. Galitskin 1997 ilmestyneessä kirjassa "Finskije vojennoplennyje v lagerjah NKVD 1939-1953" kerrotaan 14 suomussalmelaisesta miehestä, jotka tuomittiin Neuvostoliitossa kuolemaan talvisodan aikana. Tuomioiden syyt vaihtelevat "Suomen tiedustelun presidenttinä ja suojeluskuntalaisena toimimisesta" "tihutöihin" ja "vakoiluun". Pidätettyjen tai teloitettujen todellista määrää on hankala selvittää, eri lähteiden tietojen ollessa keskenään ristiriitaisia.25

Leirielämä vaati veronsa. Työ oli raskasta ja ruoka huonoa ja riittämätöntä. Asuinoloissakin oli toivomisen varaa. Huterat parakit olivat kylmiä huolimatta siitä, että ne oli sullottu täyteen ihmisiä ja että leirialueella työskentelevät lämmittivät niitä jatkuvasti. Kun vielä otetaan huomioon puutteellinen hygienia ja heikohko terveydenhuolto, on pidettävä ihmeenä, että "vain" parisenkymmentä lasta ja vanhusta menehtyi. Tämäkin luku on vain arvio lähteiden riittämättömyyden ja ristiriitaisuuden vuoksi.26

Vaikka Neuvostoliitto ehkä joutuikin tinkimään ulkoisista puitteista tarjotessaan vierailleen majoitusta, niin viihdettä ei heiltä puuttunut. Vähintään kerran viikossa järjestettiin iltamat, joissa ruhtinaansalmelaisia ilahdutettiin muun muassa: harmonikan soitolla, poliittisella informaatiolla ja joskus jopa elokuvilla. Osallistuminen iltamiin oli pakollista.27

4. Suomeen palaaminen

4.1. Vastaanotto kotimaassa

Leirillä ruhtinaansalmelaiset oli eristetty muusta maailmasta. Sodan loppumisestakaan he eivät tienneet mitään. Toukokuun alkupuolella leirillä alkoi kiertää huhuja mahdollisesta rauhasta ja paluusta Suomeen. Pian leiriläisiltä kyseltiinkin, olisiko halukkaita Neuvostoliittoon jääjiä. Pois haluavien tuli kirjallisesti anoa lupaa maasta poistumiseen. Kuitenkin luvattiin, että kaikki lupaa anovat saavat sen. Vain viisi leiriläistä, kolme oli miestä ja kaksi naista, halusi jäädä. Tytöt palasivat pian muiden perässä Suomeen.28

Muodollisuuksien jälkeen leiriläisiä lähdettiin kuljettamaan vartioiduissa saattueissa kohti Suomen rajaa. Matkaa tehtiin Vuonniseen asti järvialuksilla. Vuonnisesta eteenpäin matkalaiset taivalsivat Karttimon rajavartion kohdalle. 3.6.1940 ylitti Karttimossa rajan 254 suomussalmelaista. Täältä heidät kuljetettiin ensin veneillä Lehtovaarasta Kiantajärven eteläpäähän, ja sieltä autoilla Paltamoon, Mieslahden opistolle, jonne oli järjestetty karanteenileiri.29

Mieslahdessa ruhtinaansalmelaisia pidettiin karanteenissa kahden viikon ajan. Tänä aikana heille tehtiin lääkärintarkastukset ja annettiin ruokaa. Lisäksi Valpo kuulusteli kaikki karanteenissa olijat. Kuulusteluissa kysyttiin kommuunin perustamisesta, Kintismän leirin tapahtumista ja etenkin syitä Kuusisen kansanarmeijaan liittymiseen. Suurin osa pääsi karanteenista mainitun kahden viikon jälkeen. Erinäisten kuulusteluissa ilmenneiden seikkojen vuoksi kaikkia ei kuitenkaan päästetty lähtemään, vaan 27 palautettua vangittiin sodanaikaisten tapahtumien tarkempaa selvittelyä varten.30

4.2. Maanpetostuomiot

Kaiken kaikkiaan 27 suomussalmelaista sai talvisodan jälkeen tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta. Tuomiot vaihtelivat kahdeksasta kahteentoista vuoteen. Ainoastaan eräs sekatyömies tuomittiin lyhyempään, kahden vuoden kuritushuonerangaistukseen. Näin toimittiin hänen alle 18-vuoden ikänsä vuoksi. Tuomittujen joukossa oli myös yksi nainen. Hänen tuomionsa, kahdeksan vuotta kuritushuonetta ja kymmenen vuotta vailla kansalaisluottamusta, on suhteellisen lievä, ottaen huomioon "Ruhtinaansalmen Toimeenpanevan Komitean" sihteerinä toimimisen ja muutenkin aktiivisen ja vapaaehtoisen toiminnan miehittäjän hyväksi. Vertailun vuoksi mainittakoon, että kaikkiaan Neuvostoliitosta palautettiin vuoden 1940 keväällä 2389 siviilihenkilöä. Suomussalmelaisten lisäksi syytteeseen maanpetoksesta joutui ainoastaan 4 henkilöä.31

Suurin osa tuomioista on tullut Kuusisen Kansanarmeijaan "omasta vapaasta tahdosta" liittymisestä ja "tietäen mainitun armeijan olleen vihollisen sotajoukon".32 Tästä "N.s. kansanarmeijaan" liittymisestä on saanut seitsemästä kahdeksaan vuotta kuritushuonetta ja lisäksi kansalaisluottamuksen menettämisen 10-12 vuodeksi kuritushuonerangaistuksen jälkeen. Tällaisia lievempiä tuomioita on 22. Kolme miestä on saanut raskaamman tuomion. Yhden tuomio on ollut 11 vuotta kuritushuonetta ja 12 vuotta vailla kansalaisluottamusta. Kahdelle on luettu 12 vuoden kuritushuonetuomio, minkä lisäksi toinen on menettänyt kansalaisluottamuksen 12 vuoden ja toinen 15 vuoden ajaksi. Näiden kolmen on katsottu kansanarmeijaan liittymisen lisäksi muilla, erikseen mainituilla tavoilla, auttaneen vihollista tietäen kyseessä olevan maanpetoksellisen toiminnan.33

Ensimmäisen kerran suomussalmelaiset olivat tuomiolla "Hyrynsalmen y.m. pitäjäin käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden välikäräjissä" 30.7. – 1.8.1940. Siellä tuomiot olivat huomattavasti ankarammat vaihdellen kahdeksasta vuodesta elinkautiseen. Päätökset alistettiin Vaasan hovioikeuden tarkastettaviksi, joka antoikin asioissa päätöksensä 26.9.1940. Hovioikeudessa tuomiot lievenivät huomattavastikin. Hovioikeus ei antanut lupaa valittaa tuomioista.34

Lähteet

Painamattomat lähteet

Kansallisarkisto, KA, Helsinki:
Valpon tiedonanto nro 382 / 29.10.1940, asiamappi XXIX 41a (kotelo 2982).
öytäkirja Valpon 9.-12.9.1940 suorittamasta Antti Seppäsen kuulustelusta.

Sota-arkisto, SA, Helsinki:
Er. P 16:n sotapäiväkirja ajalta 3.1.1940 – 11.2.1940, T 505.
1./Er. P 16:n sotapäiväkirja ajalta 9.10.1939 – 25.3.1940, T 515.
2./Er. P 16:n sotapäiväkirja ajalta 2.12.1939 – 21.3.1940, T 520.
3./Er. P 16:n sotapäiväkirja ajalta 10.10.1939 – 1.2.1940, T 523.
3./Er. P 16:n sotapäiväkirja ajalta 2.2.1940 – 27.3.1940, T 524.

Kertomus P-SR:n sotapoliisin ja hallintotoimiston toiminnasta v. 1939-40. Hallintotoimisto (tsto V) / V Armeijakunnan esikunta. Perus 5682 / 10.

Päämajan hallinnollisen osaston kirjelmä n:o 243/40. Hall.l.sal./26.2.1940, T 13468/35.

Pöytäkirja Antti Seppäsen oikeudenkäynnistä. V armeijakunnan esikunnan kenttäoikeuden istunnon pöytäkirja.

Painetut lähteet

Lehdistö

Kainuun Sanomat, Kajaani, Suomi, 14.10.1939 – 6.7.1940.

Kirjallisuus

105 päivää. Uhri ja valkoinen kuolema Kainuussa vv. 1939 – 1940. Kainuun Sanomain Kirjapaino Oy, Kajaani, 1990.
Haasio, A. – Hujanen, E. 1990. Tasavallan panttivangit. Evakuoimatta jääneiden suojärveläisten vaiheet talvisodan aikana, Jyväskylä, Gummerus Kirjapaino Oy.
Heikkinen, R. – Lackman, M. 1986. Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia, Koillissanomat Oy Kuusamo, Kainuun työväenliikkeen historiatoimikunta.
Härkönen, S. 1984. Suistamon nimismiehen sotamuistelmat, Helsinki, Pääkaupungin suistamolaiset r.y.
Karttimo, L. – Salminen, K. A. !992 (2. Painos). Rannikolta Raatteen tielle. Sotaveteraanien haastatteluihin, sotapäiväkirjoihin sekä moniin muihin lähteisiin perustuva teos, Jyväskylä, Gummerus Kirjapaino Oy.
Lindstedt, J. 1999. Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana, Vammala, Vammalan Kirjapaino Oy.
Manninen, O. 1994. Talvisodan salatut taustat. Neuvostoliiton operatiiviset suunnitelmat 1939 – 1941 Suomen suunnalla, Porvoo, WSOY.
Martikainen, T. 2000. Talvisodan evakot ja siviilisotavangit. Äidit ja lapset sodan kurimuksessa, Jyväskylä, Gummerus Oy.
Siilasvuo, Hj. 1944. Kuhmo talvisodassa, Helsinki, Otava.
Siilasvuo, Hj. 1940. Suomussalmen taistelut, Helsinki, Otava.
Susitaival, P. 1973 (2. Painos). Ryhmä Susi talvisodassa, Porvoo, WSOY.
Talvisodan historia 3. Sotatoimet Laatokan ja Jäämeren välillä. Sotatieteen laitoksen julkaisuja XVI: 3. 1991 (4. painos). Porvoo, WSOY.

  1. Heikkinen – Lackman 1986, 352.
  2. Haasio – Hujanen 1990, 22.
  3. Kainuun Sanomat 14.10.1939.
  4. 105 päivää 1990, 60; Siilasvuo 1944, 12.
  5. Kertomus P-SR:n sotapoliisin ja hallintotoimiston toiminnasta 1939-1940, Perus 5682 / 10, SA.
  6. 105 päivää 1990, 42, 59.
  7. 105 päivää 1990, 68-71.
  8. 105 päivää 1990, 62.
  9. Karttimo – Salminen 1992, 227-231; Martikainen 2000, 104.
  10. Heikkinen – Lackman 1986, 352-358.
  11. Heikkinen – Lackman 1986, 355.
  12. Heikkinen – Lackman 1986, 355.
  13. Antti Seppäsen kuulustelu pöytäkirja, KA.
  14. 513 Sotapäiväkirja Er. P 16, SA.
  15. Lindstedt 1999, 419; Martikainen 2000, 130-131.
  16. Heikkinen – Lackman 1986, 353.
  17. KS 3.2.1940.
  18. Heikkinen – Lackman 1986, 358; Martikainen 2000, 104-138.
  19. Karttimo – Salminen 1992, 228.
  20. Heikkinen – Lackman 1986, 355.
  21. Martikainen 2000, 108.
  22. Karttimo – Salminen 1992, 408.
  23. Karttimo – Salminen 1992, 411- 412.
  24. Karttimo – Salminen 1986, 415.
  25. Karttimo – Salminen 1986, 405, 410; Martikainen 2000, 141-143.
  26. Karttimo – Salminen 1986, 411; Martikainen 2000, 115.
  27. Karttimo – Salminen 1986, 412.
  28. Karttimo – Salminen 1986, 416.
  29. Karttimo – Salminen 1986, 417 – 418; KS 4.6.1940.
  30. Valpon tiedonanto nro 328 / 29.10.1940, KA.
  31. Heikkinen – Lackman 1986, 354; Valpon tiedonanto nro 328 / 29.10.1940, KA.
  32. Valpon tiedonanto nro 328 / 29.10.1940, KA.
  33. Valpon tiedonanto nro 382 / 29.10.1940, KA.
  34. Valpon tiedonanto nro 382 / 29.10.1940, KA.

Kirjoittaja opiskelee Joensuun yliopistossa Suomen historiaa neljättä vuotta.

Kirjoitus on lyhennelmä Kirjoittajan tekemästä seminaarityöstä. Työ esitettiin hyväksytysti 6.2.2001 professori Tapio Hämysen johtamassa Joensuun yliopiston Suomen historian seminaari II:ssa.

Jussi KÄMÄRÄINEN