- Tiedätkö ketään elossa säilyneistä Suomussalmen taistelujen osanottajista? kyseltiin minulta muutama vuosi sitten.

Silloin valmistauduttiin ainutlaatuiseen tapahtumaan: Suomessa oli aikomus paljastaa muistomerkki niille, jotka eivät tulleet sinne rauhan asialle, muistomerkki sotilaille, jotka johtajan käskystä hyökkäsivät itsenäisen maan kimppuun, muistomerkki sen sodan osanottajille, jota lahjakasta venäläistä runoilijaa Aleksandr Tvardovskia jäljitellen on sanottu maineettomaksi sodaksi.

Tuohon surujuhlaan valmistautumisen aikana julkistettiin ensimmäisen kerran ennemmin tuntemattomia numerotietoja. Muistomerkki pystytettiin sille paikalle, johon oli haudattu kaatuneita puna-armeijalaisia. Kukaan ei voinut sanoa kaatuneiden tarkkaa lukua. Mainittiin likimääräinen numero 23000, jota oli mahdoton vahvistaa tai kumota virallisten asiapapereiden perusteella. Stalinilainen valtakomento ei välittänyt uhrien määrästä eikä pitänyt tarkkaa lukua. Yksi asia oli kuitenkin selvä: Suomussalmen seudulla kirjoitettiin yksi traagisimmista sivuista talvisodan historiaan ja puna-armeijan historiaan.

Tiedänkö minä elossa olevia tapahtumien osanottajia? Vastaukseksi voin vain kohotauttaa olkapäitäni: mistä tietäisin.

Isä kutsuttiin kertausharjoituksiin

Parin kuukauden kuluttua tuon keskustelun jälkeen vierailin isäni luona Tulan lähellä. Keskustellessamme hänen kanssaan tulin ohimennen maininneeksi muistomerkin paljastamisesta.

- Siellä oli tosi vaikeata, isä virkkoi. – Pataljoonamme komentaja ohjasi meidät sieltä järvien jäätä. Naapurinamme ollut Beljovin pataljoona (Tulan alueen Beljovin kaupungista) tuhoitui täydellisesti.

Tiesin, että isä oli osallistunut talvisotaan, ja senkin, että hän oli taistellut Uhtuan suunnalla. Isä ei kuitenkaan muistellut mielellään niitä aikoja eikä kukaan huomannut kysellä häneltä niistä. Muistoihini lapsuudesta on silti jäänyt vuoden 1940 aatto perheessämme.

Syyskuussa 1939 isä kutsuttiin kertausharjoituksiin. Silloin oli käsittämätöntä, mikä tarve vaati kutsua harjoituksiin reserviläisen, jonka pyroteknikon ammatti ei kovinkaan liittynyt sotilasalaan ja joka terveyssyistä ei ollut suorittanut loppuun edes asepalvelustaan.

Samaan aikaan isän kanssa kutsuttiin kertausharjoituksiin monia muitakin taajamamme miehiä ja, kuten nyt tiedämme, reserviläisiä monista muistakin Tulan alueen asutuskeskuksista. Sillä tavalla täydennettiin 163. Tulan divisioona, jonka piti lähteä Uhtuan suunnalle ja lyhyen valmistelun jälkeen joutua lihamyllyyn.

Muistan matkan äidin ja siskon kanssa Novgorodiin, jossa reserviläisiä opetettiin pikavauhtia, ja isäni komeassa puna-armeijalaisen sotilaspuvussa.

Yksi kirkkaimmista varhaislapsuuden muistoista on uudenvuoden 1940 kuusijuhla. Koristeltu vihreä kaunotar ulottui asuntomme kattoon. Tavan mukaan koristeiden joukossa oli paljon makeisia – piparkakkuja, karamelleja, mandariineja ja kultaisiksi värjättyjä saksanpähkinöitä. En käsittänyt, miksi vieraiden lähdettyä äiti istui isän valokuva edessään ja itki.

Tuskinpa äiti tiesi silloin, että nimenomaan uuttavuotta edeltävät päivät ja tammikuun alku olivat traagisimpia Tulan divisioonalle. Uudenvuoden onnittelu tuli meille Suomesta. Se oli päivätty 18. joulukuuta ja kirjoitettu suomalaiselle postikortille. Nyt tiedämme, että tykistörykmentti, jossa isä palveli, oli sinä päivänä Suomussalmella.

Shtshorsin divisioona tuhoutui

Nykyisen Venäjän sotilasjohdon arvostelijat ovat oikeassa syyttäessään kenraaleja siitä, että Tshetshenian sotaan toimitettiin opettamattomia ja valmistamattomia sotilaita. Mutta aloite harkitsemattomissa toimissa ei ollut heidän.

Joulukuussa 1939 kiireesti täydennetty Tulan divisioona sai käskyn ylittää rajan ja taistellen jakaa Suomi kahtia aina Pohjanlahdelle asti. Tulan divisioonan avuksi toimitettiin Ukrainasta kansalaissodassa mainetta niittänyt 44. Shtshorsin divisioona. Se sai käskyn lähteä heti hyökkäykseen huolimatta etelästä saapuneille miehille aivan uskomattomasta neljänkymmenen asteen pakkasesta.

Puhumattakin on selvä, että suomalaiset olivat paremmassa asemassa. He olivat tottuneet paikallisiin oloihin ja toisin kuin puna-armeijalaiset tiesivät, minkä puolesta taistelivat. Kaksi pakkasten lamaannuttamaa divisioonaa jäi melkein täydellisessä kokoonpanossaan Suomen hankiin. Hiljattain televisossa esitetyn dokumenttielokuvan mukaan koko 44. divisioona, muutamia vangiksi joutuneita sotilaita lukuun ottamatta, tuhoutui täydellisesti taisteluissa tai jäätyi ankarissa pakkasissa.

Palautettuja vankeja ammuttiin

Maineettoman sodan propagoimiseen kiinnitettiin suurta huomiota. Armeijan lehdissä julkaistiin melkein kaikkien elossa olleiden neuvostokirjallisuuden klassikkojen kirjoituksia. Olen huomannut sen selaillessani isän säilyttämää kansiota, jossa oli leikkeitä rintamalehdistä.

Minulle ei anna rauhaa ajatus, kuinka jyrkästi olisi voinut muuttua kohtaloni tuona uudenvuodenjuhlana 1940. Silloin isä oli hyvin lähellä surman suuta.

Isä kertoi, että hän olisi voinut saada surmansa korsun kattoon osuneesta suomalaisesta miinasta, joka ei kuitenkaan räjähtänyt. Kohtalo olisi voinut muuttua myös silloin, kun isä ei olisi rikkonut vartiointisääntöjä päästämällä vartioimalleen paikalle tuntemattoman henkilön, joka oli sanonut nimekseen Mehlis. Hän oli todellakin ollut Lev Mehlis, armeijan komissaari, puna-armeijan paha henki, joka oli osallinen korkeimman sotilaspäällystön tuhoamiseen.

Minulla oli onnea myös siinä, ettei isä joutunut vangiksi. Vuosien kuluttua sain lukea kirjoituksen suomalaisesta lehdestä vuodelta 1943, jonka retkeilijät olivat löytäneet sodanaikaisilta suomalaisilta etulinjoilta Petroskoin tienoilta. Kirjoitus oli lainattu miehitetyssä Ranskassa ilmestyneestä lehdestä. Venäläinen emigrantti, entinen puna-armeijan komentaja kertoi siinä, että vuonna 1940 Tshekan miehet ampuivat kymmenen tuhatta suomalaisten vankina ollutta puna-armeijalaista, jotka oli palautettu kotimaahan. Se tuntui silloin sanomalehtiankalta. Nyt jo tiedetään, että ainakin useita satoja vankeudesta palanneita puna-armeijalaisia ammuttiin.

Minun lapsuudenkohtaloni oli onnellinen. Puna-armeijalainen Vladimir Davidov 163. divisioonan 365. tykistörykmentistä palasi keväällä 1940 kotiin elävänä ja terveenä. Lapsen ilolla sovitin päähäni hänen budjonnyilaisen lakkiaan ja selailin usein arvokasta kansota, jossa isä säilytti kirjoituksia rintamalehdistä ja erikoiskirjasista sekä minulle epäselviä asiakirjoja.

Kansion paperit kertovat

Nyt ymmärrän monia niistä. Kansiossa on suomalais-venäläis-suomalainen sotilassanakirja, jonka Lenizdat on julkaissut vuonna 1939.

Kiinnostusta herättää varsinkin suuri värillinen kartta, joka on päivätty samana vuotena. Siinä on Suomi ja sen viereiset Neuvostoliiton alueet. Kartassa on viivoituksella merkitty silloin vielä Suomelle kuulunut Karjalan kannas, jota ehdotettiin luovutettavaksi Neuvostoliitolle Karjalan ASNT:n suurta aluetta vastaan. Mikäli on uskomista tuohon karttaan, korvaukseksi rajan siirtämisestä hiukan kauemmaksi Terijokea (nykyään miltei Pietarin esikaupunki) neuvostohallitus oli valmis antamaan Suomelle Karjalan piirikeskukset Aunuksen, Prääsän, Paateneen ja koko nykyisen Kalevalan (silloisen Uhtuan) piirin. Karjalasta olisi jäänyt jäljelle vain kapea kaista Murmanskiin johtavan radan varrelle. Kartan mukaan Petsamo olisi jäänyt Suomelle, samoin Viipuri.

Oli järjenvastaista, että neuvostojohto ehdotti rajan siirtämistä Leningradin kohdalta "kaukotykistön kantaman ulottumattomiin", mutta olisi asettanut Petroskoin ja koko Kirovin radan kaukotykistön ulottuville.

Tuo vaihtovariantti laadittiin tietenkin siinä toivossa, että valta siirtyy Suomessa kommunisti Otto Kuusisen johtamalle hallitukselle, joka muodostettiin talvitapahtumien 1939 alussa.

Maaliskuun 12. päivänä 1940 allekirjoitettu rauhansopimus asetti epäilyksen alaiseksi alueiden vaihtoa koskevien ehdotusten vilpittömyyden. Edullisen vaihdon asemesta Suomi joutui luopumaan koko Karjalan kannaksesta Viipuri mukaan luettuna ja läntisestä Laatokan seudusta nykyrajalle asti. Toisen maailmansodan jälkeen myös Petsamo oli Murmanskin aluetta.

Joka tapauksessa rauhansopimus lopetti 14. maaliksuuta sodan, joka koitui tragediaksi molemmille kansoille.

Haluamme ymmärtää toisiamme

Meidän perheemme elämässä on Suomussalmella ollut erityinen sija. Kun vuonna 1950 minut kutsuttiin asepalvelukseen, jouduin Petroskoin rykmenttiin, jonka taipaleella oli ollut rajan ylitys taistellen vuonna 1944. Se oli tapahtunut Suomussalmella. Ja sen jälkeen Suomi erosi sodasta.

Myöhemmin sisareni poika Andrei, talvisodan osanottajan Vladimir Davidovin vanhin lapsenlapsi, lähetettiin suorittamaan asepalvelusta Karjalan piirikeskuksessa Kalevalassa sijaitsevaan rajavartiostoon. Kalevalasta (ent. Uhtua) alkoin 1939 epäonnistunut hyökkäys Suomussalmelle.

Noin vuosi sitten Suomussalmelle saapui Vladimir Davidov, puna-armeijalaisen Vladimir Davidovin nuorin lapsenlapsi. Hänet kutsuttiin Suomussalmelle opettamaan venäjää. Näin poikani Vladimir Davidov onnistui pääsemään, nyt jo rauhanomaista tietä, tuohon kovaosaiseen kaupunkiin.

Minä lehtimiehenä olen kulkenut Suomen ristiin rastiin. Olen jopa kylpenyt saunassa Oulun läänin maaherran Eino Siuruaisen kanssa Oulussa sen samaisen Pohjanlahden rannalla, joka oli mielettömän hyökkäyksen tavoitteena talvella 1939-1940.

Nämä ovat uuden aikakauden vakuuttavia symboleja. Kaksi naapurimaata haluavat ymmärtää toisiaan. Molemmissa maissa käsitetään, että taisteluissa kaatuneet sotilaat eivät olleet sotasyyllisiä vaan sodan uhreja.

Jevgeni DAVIDOV
lehtimies