Talvisodan Raatteentien taistelun jäljiltä lepää edelleen tilapäisissä joukkohaudoissa tuhansia neuvostosotilaita. Vainajia tuli niin paljon, että Neuvostoliitto kieltäytyi ottamasta ruumiita vastaan, ilmenee uutuuskirjasta.

Neuvostoliittolaisten vainajien todellinen lukumäärä ja osa heidän haudoistaan on jäänyt kartoittamatta Raatteentiellä, sillä Neuvostoliitto ei halunnut sodan jälkeen ottaa ruumiita vastaan.

Näin kirjoittaa liminkalainen tietokirjailija Pekka Tuomikoski uutuuskirjassaan 50 suomalaista taistelua (Docendo 2013).

- Kaikkia vainajia ei tahdottu ottaa vastaan. Tiettyyn pisteeseen saakka kaatuneita otettiin vastaan, mutta sitten sanottiin yksiselitteisesti, että enempää vainajia ei ole.

Suomalaiset menettivät Raatteentiellä noin 900 miestä. Neuvostoliiton menetykset kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina arvioidaan tuhansissa.

- Heitä on haudattu Raatteentien ympäristöön, ja suurin osa joukkohaudoista tunnetaan, mutta ei kaikkia.

Tuomikosken mielestä olisi tärkeää kiireesti kerätä paikallisilta asukkailta muistitiedot merkitsemättömien hautojen sijainnista.

Voitto veitsenterällä

Raatteentien sankarillisesta torjuntavoitosta on syntynyt vuosien saatossa kenties hieman harhaanjohtava kuva suomalaisten ylivoimaisuudesta.

Suomen 6000 miehen ja Neuvostoliiton saarrettujen 14 000 miehen taistelut olivat sitkeitä. Neuvostojoukot tekivät tammikuun 1940 alussa vahvoja yrityksiä murtautua ulos.

- Neuvostoliitolla oli Raatteentien varressa miesylivoima. Jossakin vaiheessa suomalaisten usko meinasi loppua.

Esimerkiksi vetäytymässä olleet suomalaiset JR 27:n joukot palasivat taisteluun vasta suomalaismenestyksen rohkaisemina, kirjoittaa Pekka Tuomikoski.

- Suomalaiset joutuivat tekemään pohjustavaa työtä monta vuorokautta.

Neuvostojoukot tekivät vetäytymispäätöksen 6. tammikuuta, 30 asteen pakkasessa tehdyn suomalaisten päähyökkäyksen vaikutuksesta. Suunniteltu marssi Suomen poikki Ouluun oli pysäytetty.

Raatteentien mottitaisteluista ja suuresta sotasaaliista uutisoitiin laajasti jo Talvisodan aikaan.

Arto Veräjänkorva
Yle.fi, 13. kesäkuuta 2013