HENINEN.NETRAATTEEN PORTTIEnglishРусскийUuttaHankeMuistopantheonTutkimusretkiMediaJoukkoviestiLinkkejäVieraskirjaSotatapahtumatKuviaDokumentitSota ja kohtalotMuisto ja lakiMuseoiden yhteistoimintaMatkailu
Sininen divisioona lyödään Raatteen korpeen

Puna-armeijan sodan alkupäivien voimakas hyökkäys Suomussalmen suunnalla yllättää suomalaisjohdon. Stalinin suunnitelmana on katkaista Suomi Oulun kohdalta kahtia. Suomalaisten havahduttua tilanteeseen Suomussalmelle tuodaan lisäjoukkoja, ja hyökkäys pysäytetään. Raatteen tiellä suomalaiset saavuttavat lopulta talvisodan suurimman voiton.

Joulukuun alussa venäläiset katkaisevat Kuusamo-Suomussalmi -maantien. Osa joukoista etenee Kuusamon suuntaan, mutta pääjoukko kääntyy etelään kohti Suomussalmea. Peräytyvät suomalaiset sytyttävät Suomussalmen talot tuleen ja vetäytyvät kylästä. Tilanne on uhkaava, sillä venäläisillä on hyvät yhteydet Hyrynsalmen kautta Kajaaniin.

Päämaja reagoi tilanteeseen siirtämällä Suomussalmelle eversti Hjalmar Siilasvuon komentaman prikaatin. Siilasvuon joukot tulevat viime hetkillä vahvistamaan suomalaisten horjuvaa rintamaa. Kriittisimmän tilanteen selvittyä suomalaiset lähtevät vastahyökkäykseen.

Siilasvuon joukot käyvät joulukuussa ankaraa taistelua Suomussalmesta. Suomussalmen vallanneen 163. divisioonan avuksi on Raatteen tietä pitkin tulossa 44. divisioona (ns. Sininen Divisioona), jonka eteneminen on kuitenkin huonojen tieyhteyksien vuoksi hidasta. Suomalaiset ovat saartaneet Suomussalmea puolustavat venäläiset, mutta nyt uusi vaara uhkaa vain 10 kilometrin päässä heidän selkäpuolellaan.

Neuvostodivisioonan eteneminen pysähtyy

Suomussalmen joukkojen komentaja eversti Hjalmar Siilasvuo pyrkii sitomaan 44. divisioonan etenemistä, ettei se ehtisi apuun Suomussalmelle. Raatteen tietä pitkin etenevän divisioonan kimppuun lähetetään hiihtopartioita, jotka nopeasti alkavat aiheuttaa kauhua venäläisten joukossa. Pimeästä yllättäen tehdyt iskut kammoksuttavat venäläissotilaita, jotka eivät enää edes ankarassa pakkasessa uskalla sytyttää nuotioita.

Suomussalmella tilanne kääntyy suomalaisten voitoksi, kun 163. divisioona vetäytyy kirkonkylästä Kiantajärven kautta. Venäläisten tilanne oli muuttunut sietämättömäksi, kun huoltoyhteydet olivat poikki. Suomalaiset saavat saaliikseen mm. 150 kuorma-autoa ja 15 hyökkäysvaunua.

Tilanteen lauettua Suomussalmella suomalaisten huomio kohdistuu Raatteen tien uhkaan. Tietä pitkin etenevän 44. divisioonan taisteluvahvuus on tammikuun 1. päivänä noin 14 000 miestä, suomalaisilla on alueella noin 6 000 sotilasta. Taisteluja käydään armottomassa pakkasessa, mikä vaikuttaa kesävarusteissa olevien venäläisjoukkojen taistelukykyyn lamaannuttavasti.

Siilasvuo perustaa puolustuksensa häikäilemättömään häirintään, joka antaa venäläisille väärän kuvan suomalaisten vahvuudesta ja sekoittaa sen omia hyökkäysvalmisteluja. Öisiä iskuja tehdään tien molemmilta puolin pitkin koko marssirivistöä. Samalla saadaan tietoa venäläisten varustuksista ja asemista. Kaikki suomalaisosastot liikkuvat suksilla, venäläisillä ei suksia juurikaan ole.

Siilasvuon suunnitelmana on pilkkoa 44. divisioona osiin, jotka sitten pyritään tuhoamaan yksi kerrallaan. Yleishyökkäys alkaa Raatteen tiellä 5. tammikuuta.

Siilasvuo jakaa joukkonsa neljään ryhmään: Ryhmä Fagernäsiin, Ryhmä Kariiin, Ryhmä Mäkiniemeen ja Ryhmä Mandeliniin. Everstiluutnantti Fagernäsin johtaman osaston (JR64) päätehtävänä on estää venäläisten apujoukkojen saapuminen idästä. Majurin Karin tehtäväksi määrätään Kokkojärven-Tyynelän –maastossa olevien vahvojen neuvostojoukkojen tuhoaminen ja hyökkäyksen jatkaminen itään kohti Ryhmä Fagernäsiä. Everstiluutnantti Mäkiniemen JR27 jatkaa hyökkäystä kohti 44. divisioonan alkupäätä Haukilaa, mihin hän saa apua pohjoiskautta kiertävältä everstiluutnantti Mandelinin ryhmältä.

Punasotilaat pakenevat korpien kautta

Suomalaiset eivät saa aluksi katkaistua tietä kaikista haluamistaan kohdista, mutta paine venäläisten asemia vastaan on kova. Pakkanen jatkuu seuraavat päivän murhaavana. Venäläiset yrittävät murtaa mottia rajuilla hyökkäyksillä, mutta eivät pääse suomalaisten linjojen läpi.

Pahassa pinteessä olevan divisioonan avuksi pyrkii venäläinen suksin liikkuva valiorykmentti, mutta sekään ei saa avattua yhteyttä Raatteen tien joukkoihin. Hiihtorykmentti lyödään rajussa käsikähmässä. Venäläisten murtoyritykset käyvät yhä epätoivoisemmiksi heidän pyrkiessään hyökkäysvaunujen avulla suomalaisten miinoittamien murrosteiden läpi. Miinoitteita yritetään purkaa mm. lähettämällä hevoslaumoja polkemaan tiesulkuihin piilotettuja miinoja.

Suomalaiset katkovat divisioonan yhä pienempiin osiin ja epätoivoiset punasotilaat pyrkivät pakoon ilman suksia lumisen korven halki aluksi pienissä, mutta lopulta jopa komppanian vahvuisissa ryhmissä. Suomalaisten on helppo seurata lumihankeen poljettuja uria ja uupuneita venäläissotilaita. Kiinnisaaduista osa kuolee taisteluissa, osa antautuu vangiksi.

Raatteen tien taistelu ratkeaa loppiaisena, 6. päivä tammikuuta. Haukilan vastarinta oli murrettu, ja Kokkojärven-Tyynelän –maastossa neuvostojoukkojen tilanne oli toivoton. Likoharjussa käydään vielä 7. päivä kovia taisteluja, mutta tilanne kääntyy suomalaisten eduksi. Metsässä harhailevia ja korsuissa sekä kuormastoissa piilottelevia sotilaita löydetään useita päiviä taistelujen päättymisen jälkeen. Tien varteen sytytetään suuria nuotioita, joiden äärellä suomalaiset lämmittelevät yhdessä venäläisvankiensa kanssa.

London Sunday Dailyn kirjeenvaihtaja Virginia Cowles kuvaa taistelun jälkeistä näkymää järkyttyneenä.

...ja täällä näin kauheimman milloinkaan kohtaamani näyn. Metsät tien molemmin puolin olivat tulleet tunneksi "kuolleen miehen maana". Ehkä aamun kauneus teki venäläisten hirveän tuhon vieläkin kauheammaksi, kun saavuimme paikalle... Tulimme täydellisen tuhon näyttämölle. Neljän mailin matkalla tiellä ja metsissä oli miesten ja hevosten ruumiita, tuhottuja tankkeja, kenttäkeittiöitä, autoja, aseidenkuljetusvaunuja, karttoja, kirjoja ja vaatteita. Kuolleet olivat jäätyneet koviksi kuin kivettynyt puu, ja niiden iho oli mahonginruskea. Jotkut olivat röykkiöihin kasautuneina kuin roskaläjissä. Kaikki olivat jäätyneet siihen asentoon, johon olivat kuolleet... Heitä oli kaikkialla, satoja ja satoja irvokkaita puisevia ruumiita.

Mittava sotasaalis

Suomalaiset saivat Raatteen tieltä valtavan sotasaaliin: 43 hyökkäysvaunua, 100 tykkiä, panssari- ja kuorma-autoja, yli 1 100 hevosta ja valtavasti jalkaväen aseita. Eversti Siilasvuo oli erityisen tyytyväinen tykistökalustoon, joka kiilteli uutuuttaan. Joistakin tykeistä on irrotettu lukot, mutta usein ne löytyivät läheltä lumihankeen piilotettuina.

Raatteen tiellä kuolleiden venäläissotilaiden määrästä on vuosien saatossa liikkunut ristiriitaisia arvioita. Aiemmista, yli 17 000 kuolleen arviosta on tultu maltillisempaan, 7 000 - 9 000 kaatuneen arvioon. Suomalaisia Raatteen tiellä kaatui tai katosi noin 400.

Neuvostojoukkojen tavoite katkaista Suomi kapeimmalta kohdalta kahtia tyrehtyi alkuunsa. 163. divisioona eteni Juntusrannan ja Suomussalmen suunnilla 80 kilometriä, kunnes joutui perääntymään sekasortoisessa tilassa takaisin. 44. divisioona eteni Raatteen tietä ennen tuhoutumistaan 35 kilometriä, matkaa Ouluun jäi yli 250 kilometriä. Jäisiin metsiin kuoli paitsi sotilaita, myös soittokunnan jäseniä, joiden tarkoitus oli marssia Oulussa voitonparaatin kärjessä.

Vuonna 2003 Raatteen tiellä vihittiin muistomerkki Talvisodan monumentti. Kolmen hehtaarin kokoiselle aukiolle on aseteltu noin 17 000 kivenlohkaretta, jotka muistuttavat Suomussalmen taistelujen uhreista ja sodan järjettömyydestä.

Janne Huttunen
Yle.fi, 5. tammikuuta 2010

© Raatteen Portti, 2002–2004
© Karelian Institute for the Development of Education, 2002–2004
© Heninen.net, 2002–2017