HENINEN.NETRAATTEEN PORTTIEnglishРусскийUuttaHankeMuistopantheonTutkimusretkiMediaJoukkoviestiLinkkejäVieraskirjaSotatapahtumatKuviaDokumentitSota ja kohtalotMuisto ja lakiMuseoiden yhteistoimintaMatkailu
Kakso sotaa ja naisten tango

Näillä sanoilla voi ilmaista Nikolai Tukatchovin (85) pitkän elämän kohtalonäytelmät, joissa ihmisen traagiset koettelemukset kulkevat lähekkäin rakkauden ja onnen kanssa.

Hän asuu Petroskoissa Lenininkadulla tyttärensä Lidian kanssa. Hän kertoo nauhurilleni nuoruusvuosistaan ja silmistä heijastuu kirkas kajo, joka kielii miehen syvällisestä kaihosta menneeseen.

Keskeytän hänen muistelonsa kun vieressämme istuva Nulja-koira nuolaisee kättäni ja lempeällä katseella kutsuu meitä ulkoilemaan. Musta isokokoinen ja tuuheakarvainen kissa kavahtaa lattialta pehmustetun tuolin selkänojalle ja kyhnyttää kylkeään harteitani vasten odottaen varmaan hyväilyjäni.

- Äsken se raapaisi kättäni kun en silittänyt, Tukatchov sanoi ja palasi nykypäivään.

- Lidia-tyttäreni työskenteli radiotehtaalla kaksi vuotta ilman palkkaa, hän kävi Leningradin teknologisen korkeakoulun. Hiljattain palkkavelat maksettiin ja käytimme rahat asunnon remonttiin.

Nikolai esitteli mielellään ajanmukaisesti kalustetun keittiön, jonka seinät on pinnoitettu kaakelilevyillä. Myös käymälässä ja kylpyhuoneessa on vaihdettu putket ja peitetty seinät kaakelilevyillä.

Nikolai on rakentanut kesätalon Matkatchiin, jossa asuu eläkkeelle siirtynyt vanhin tyttäristään Ljudmila miehensä kanssa.

Palaamme olohuoneeseen, istumme pikkupöydän ääreen. Se on täynnä asiapapereita, upseerin todistuksia. Siinä on myös perhealbumi taistelutovereiden valokuvineen ja politrukin sotapäiväkirja. Asiakirjojen kronologinen järjestys, selkeä ja siisti käsiala puhuvat Nikolain sopuisasta luonteesta: rauhallinen, sanastaan pitävä, etukäteen askeliaan miettivä...

Aina sinne, missä tarvittiin

Hän on niitä 1920-luvun neuvostovallan kasvatteja, joille elämänlinja oli koulunpenkiltä lähtien selkeä kuin päivännousu: yhteiskunnalliset intressit olivat kaikessa omien etujen yläpuolella.

Äänisniemen Harlovon kylän maalaisperheeseen syntynyt Nikolai jäi isättömäksi seitsenvuotiaana. Kävi koulun, opiskeli kirjanpitäjäin kursseilla ja työskenteli alallaan Krasnoje Znamja -kolhoosissa, Tulvojan ja Shungun kulutusosuuskunnissa.

Työnsä ohella Nikolai oli aktiivisesti mukana nuorisoliittotoimissa, mikä pian huomattiin ja kehotettiin siirtymään nuorisoliiton Äänisenrannan piirikomitean instruktööriksi.

Jos minua sinne tarvitaan, niin yritän , Nikolai oli sanonut.

Tällä uralla hän työskenteli syyskuuhun 1937, jolloin 20-vuotias nuorimies kutsuttiin asepalvelukseen. Hän ei tietystikään aavistanut silloin, että nuorisoliittokomitean työntekijästä tulee armeijassakin poliittisen työn tekijä.

Alussa hän palveli rivimiehenä 54. divisioonan 86. tykistörykmentin 6. patterissa. Siellä hänet koulutettiin konekiväärimieheksi, vaikka patterin aseistuksena olivat 122 millin järeät haupitsit.

Rykmentin poliittisella osastolla hyvin usein tukeuduttiin Nikolain hyvään lukutaitoon ja annettiin tehtäviä tiedotustilaisuuksien järjestämiseksi. Pian hänelle ehdotettiin, että hän matkustaisi Leningradiin opiskelemaan F. Engelsille nimetyssä poliittisessa sotakoulussa. Ei kulunut 1,5 vuottakaan, kun alkoi Suomen sota ja Nikolai komennettiin kesken opintojaan samaan 6. patteriin, josta oli lähtenyt.

"Vaikka meitä nimitettiin komissaareiksi, minkäänlaista todistusta ei annettu ja kauluslaatoissanikin oli neljä kolmiota, mikä vastaa starchinan arvoa", Nikolai muistelee. "Mutta kukaan ei valittanut, ymmärrettiin, että oli alkanut sota ja meitä tarvittiin..."

Kuhmon motissa

"Meidät 50 vastaleivottua komissaaria komennettiin Kemiin, ja majoitettiin yöksi rautatieläisten kulttuuritalolle. Sota riehui täydessä tulessa. Aamulla päätimme käydä kaupungissa. Halusimme ostaa jotain mukaan. Ulkona paukkui 40 asteen pakkanen, yllämme olivat sinellit ja jaloissa saappaat. Mutta olimmehan nuoria", Nikolai Tukatchov muistelee.

"Palattuaan kaupungista miehet huomasivat ettei kulttuuritalolla ollut ketään.

- Missä pojat?, kysyin luoksemme saapuneelta upseerilta hieman hätääntyneenä.

- Heidät määrättiin Uhtualle, tuli auto ja vei mukanaan. Mutta ei hätää, teidät on määrätty Repolan suunnalle. Matkustatte ensijunalla Kotchkomaan ja sieltä divisioonaa tavoittamaan", Tukatchov muisteli upseerin sanoneen.

Repolassa he tavoittivat tykistörykmentin komentajan Tagerin ja komissaari Tchernovin. Tukatchov määrättiin omaan 6. patteriin, joka oli jalkaväkijoukkojen mukana jatkanut hyökkäystä Kuhmon suuntaan. Nikolai toverinsa kanssa tavoitti patterin noin 36 kilometrin etäisyydeltä valtion rajasta. Tukatchov määrättiin patterin komissaariksi, mutta ensi työnä hänet puettiin talviasuun. Mies sai puoliturkin ja huopikkaat. Patterinkomentajana toimi Suuressa Isänmaallisessa sodassa kuuluisuutta niittänyt kapteeni I.A.Fljorov. Hänen komentamansa rakettitykkipatteri (hehtaaripyssy) teki ensimmäisen laukauksen 14. heinäkuu 1941 saksalaisia joukkoja vastaan Orchan kaupungin edustalla.


Mutta nyt oltiin Suomessa. Haupitsit olivat asemissa, tekivät muutaman laukauksen kaariammuntaa ja kun vastustajia ei kuulunut vuorokauden kuluttua matka jatkui eteenpäin. Patterin edessä kulki jalkaväkijoukkoja, mutta selustajoukot olivat juuttuneet johonkin pahaan liemeen. Ruokatarpeet loppuivat, hevoset alkoivat kaatua nääntyneinä ja enemmän nälästä. Yötä vietettiin avotaivaan alla kovassa pakkasessa. Sotilaat kokoontuivat pieniin ryhmiin jonkun kuusen alla, jaloissa paloi tynnyriin laitettu tuli, jolta heijasti vähän lämpöä.

- Lieneekö ollut 22. joulukuuta, kun levisi tieto, että olimme joutuneet saarrokseen. Ympärillämme käytiin rajua taistelua, mutta 118. jalkaväkirykmentti, 6. patteri, divisioonan ja rykmentin esikunnat sekä kenttäsairaala palvelustoineen yrittivät eteenpäin tarkoituksella päästä edullisempaan puolustusmaastoon, Tukatchov muistelee.

- Edessämme oli laaja suoalue, takana - kangasmaata, joka päätyi järvenrantaan. Lieneekö ollut Lammasjärvi vai jokin muu, mutta siihen oli pysähdyttävä ja kaivauduttava puolustusasemiin. Kenttäsairaalalla oli iso teltta, joka pystytettiin metsän sisään, sänkyjen asemesta kannettiin vuoteeksi havukerros. Rakennettiin korsuja, kaivettiin tuliasemat haupitseille, miehistö suojautui niin sanottuihin siilipoteroihin, eli maahan kaivettuihin kuoppiin, joiden päälle laitettiin puukerros katoksi.

Suomalaisia partioita liikkui ympärillämme, mutta ratkaisevaan yhteenottoon ne eivät ryhtyneet. Taisivat suunnitella meidän tappamista nälkään. Mutta pian alkoi ryhmittymän muonitus ilmateitse. Lentokoneista pudotettiin korppuja, sokeria, voitakin. Vettä emme voineet hakea, sillä vihollinen katkasi yrityksemme rajulla jalkaväkiaseiden tulituksella. Sulatimme lunta.

Suon vastapäisen alueen oli miehittänyt vihollinen, mutta meiltäkin oli siellä pysyvä kolmen miehen partio, joka piti silmällä vastapuolen aikeita. Meidän partioryhmät liikkuivat alueella jatkuvasti. Minä olin silloin konekiväärimiehenä ja komissaarin tehtäviä hoidin ylityönä. Tietysti saarroksissa ollessa olin jatkuvasti taisteluasemissa korsussa. Vihollisen tykkitulenjohtajat "metsästivät" konekivääriasemaa jatkuvasti. Kerran tuli korsuumme täysosuma, olin tajuttomana pari tuntia, mutta selvisin siitä.

Kun vihollisen puolelta avattiin keskitetty konekivääritulitus ja huomattiin isompien joukkojen liikehdintä, peliin ryhtyivät haupitsimme, jotka oli asetettu saarroksen eri suunnille suorasuuntausammuntaa varten. Näin jatkui päivä päivän jälkeen, viikko viikon perään. Patterien ja rykmentinkomentajan välinen puhelinyhteys katkeili jatkuvasti. Silloin meitä auttoi joukkueenjohtaja Shmeljovin saksanpaimenkoira. Se jätettiin yöksi jonkin tykkimiehistön korsulle, sitten toimitettiin sieltä tiedotus esikuntaan komentajalle koiran mukana. Päivällä se olisi ammuttu, sillä pienikin liikahdus lumen päällä huomattiin vihollisen puolelta.

Sattuipa kerran

Mutta sattui kerran tapaus, jolloin meidän oli noustava poterosta ja yritettävä suon poikki. Yöllä saapunut tiedustelijapartio ilmoitti, että meidän kolmihenkinen etuvartio oli tuhoutunut. Ruumiit oli haettava pois. Meitä oli neljä miestä, kun lähdimme ryömimään lumen suojassa suon poikki. Mutta vastapuolelta huomattiin ja avattiin raju kaikkitappava konekiväärituli. Kaivauduimme lumeen, olimme hiiskahtamatta.

- Mistä päin ammuttiin, kysyi vieressäni ollut rivimies Kuprijanov.

-Älä nosta päätäsi, tapetaan, varoitin häntä ja painoin maata vasten. Mutta hän ei totellut, nosti päätään ja sai osuman, siihen meni mies.

Pian lumikerroksen sisältä ilmestyi eteemme rykmenttimme kuulu tiedustelija Sarytchev.

- Mistä ammuttiin, näytä suunta?, hän kysyi minulta ja saatuaan vastauksen palasi samaa tietä takaisin. Haupitsi jyrähti kolmesti srapnelliammuksilla vihollisen tulipesäkettä kohti. Sarytchev palasi luoksemme kävellen pitkin lumikinosta täydellä mitallaan...

- Maahan ja äkkiä!, huusin hänelle, mutta varoitukseni katkesi metsästä kajahtuneeseen laukaukseen ja miehen voihkaisuun. Hän haavoittui lievästi, mutta myös vihollinen hiljeni. Nyt ryhmämme käveli suoraan partion tähystyspaikalle ja evakuoi surmatut sotilaamme kenttäsairaalan luo.

Rauhansopimus pelastaa divisioonan

- Taistelimme saarroksissa 46 vuorokautta, sinä aikana sattui jos mitä; miehiä kaatui ja haavoittui jatkuvasti käytyjen torjuntataistelujen seu-rauksesta, ei meillä nälkään eikä viluun kuoltu. Korsuissa olivat paksut havukerrokset alustana maan päällä, jokaisessa niistä oli patruunalaatikosta tai tynnyristä tehty lämmitin, jokainen mies oli pukeutunut puoliturkkiin, huopikkaisiin ja talvihattuun. Eniten tuotti vaivaa nukkuminen. Meidänkin korsussa oli 12 henkeä ja oli nukuttava vain kyljellään. Ei nuristu eikä voivoteltu, pysyttiin asemissa ja tapeltiin viimeiseen hengenvetoon, elettiin pelastuksen toivossa. Se olikin tulossa, mutta ei päässyt, suomalaiset olivat torjuneet hiihtoprikaatimme saapumisen.

Seppo Myllyniemi Suomi sodassa 1939-1945 -kirjassaan toteaakin mm. että 54. kaaderidivisioonan tuhoamiseksi Kuhmon rintamalle oli keskitetty everstiluutnantti Vuokon komentama erillisprikaati (siis kaksi rykmenttiä) ja eversti Hj. Siilasvuon komentama 9. divisioona, jotka aloittivat hyökkäyksen 29. tammikuuta.


Divisioona saarrettiin mutta sen täydelliseen tuhoamiseen ei kuitenkaan päästy ja lopulta rauhanteko pelasti divisioonan jäännökset. Näin kirjoittaa Seppo Myllyniemi.

"Täydelliseen tuhoamiseen ei kuitenkaan päästy". Näiden Myllyniemen sanojen syvyyksistä nousee esille 62 vuoden takaa 54. divisioonamme puolustuskyky ja sotamiestemme moraalinen sitkeys. Taitavan suomalaisen sotapäällikön Hj. Siilasvuon edessä olikin joukko-osasto, joka osasi puolustautua saarroksissa kaksinkertaista ylivoimaa vastaan. Taistelut jatkuivat kokonaista 1,5 kuukautta.

Lieneekö ollut maaliskuun 11. päivä. Tilanne oli uhanalainen, vaikka hyökkäys suon takaa oli torjuttu. Kaksi haupitsia oli vaurioitunut vihollisen tykkitulesta. Ehkä oli huomattu liikehdintää suontakaa, kun haupitsista ammuttiin kolmesti vihollisen asemiin. Iltapäivällä meille pudotettiin lentokoneesta kuusi tykinammusta, niitä oli jäljellä vain kolme. Ilta pimeni, tulitus laimeni.

Olimme korsussa teetä juomassa kun komentajamme käski seuraavan vuoron taisteluasemiin.

- Saanhan juoda teetä, tulee sääli, jos minuun sattuu ja sokeripalani jää taskuuni käyttämättä.

Sotamies joi mukinsa tyhjäksi, mutta vihollisen luoti osui kuin osuikin mieheen sinä yönä, Tukatchov muisteli tapausta.

Seuraavan päivän aamuna päällemme ilmestyi ryhmä maataistelukoneita, jotka pommittivat ja tulittivat konekivääreistä vihollisen asemia. Haupitsimme jyrisi viimeisiä laukauksia, kun puolen päivän aikana tuli käsky:

"Tulitus on lopetettava, ei lau-kaustakaan enää, rauha on solmittu!" Tukatchev muistelee:

- Vastapuolelta ilmestyi puhdasta venäjää puhuva parlamentääri valkoista lippua heilutellen.

- Kutsukaa divisioonan komentaja, hän vaati ja ilmoitti omaavansa neuvotteluoikeudet. Tiedotin siitä rykmentinkomentajalle, mutta esikunnasta saapui paikalle esikunnan tiedustelupäällikkömme luutnantti Georgi Peredelski. Viime sodassa hän oli taistellut Karjalan rintamalla rykmentin esikuntapäällikkönä ja tykistörykmentin komentajana. Sodan jälkeen hänestä tuli sotamarsalkka ja armeijamme tykistöjoukkojen komentaja.

- Tällaiset miehet palvelivat divisioonassamme, Nikolai Tukatchev sanoi.

Sitten tuli rauha, haavoittuneet kuljetettiin lentokoneilla sairaaloihin, kaatuneet haudattiin ja divisioonamme palasi autoilla Repolaan, sieltä kolmen päivän kuluttua Kotchkomaan, jossa tykistörykmentin esikunta ja 6. patterin miehistö toipui kärsimyksistään viikon päivät.

- Anoin lomaa sotakouluun käyntiä varten, olihan saatava asiapaperit tai jatkettava opintoja. Loman ja 3 800 ruplaa lomarahaa saatuani kiiruhdin rautatieasemalle. Sattui niin, että tapasin siellä kapteeni Fljorovin, joka oli lähdössä sota-akatemiaan. Hyvästelimme toisiamme lämpimästi uuden tapaamisen toivossa, mutta sellaista ei enää tullut...

Naiset hakevat tanssiin

Lomaa oli kuitenkin sen verran, että Tukatchov päätti käydä ensin kotona Harlovossa äitiään tapaamassa ja matkustaa sieltä Leningradiin. Oltuaan kotona pari päivää hän lähti Shunguun, jossa oli saatava merkinnöt lomapapereihin sotilaskomissariaatista. Mieli teki myös tavata työtovereita.

Näin kävikin. Illalla nuorisoliittokomitean tyttö- ja poikaystävien kanssa mentiin tanssiaisiin. Valssin alkusävelten houkuttelemana Nikolai haki seinävierustan tuolilla istuvan nuoren tytön parikseen. Tyttö kainosteli, Nikolai tunsi käteensä hänen vartalonsa hienon värinän.

- Mikä on nimesi, Nikolai kysyi herkästi ja varovaisesti lattialla pyörähdellen.

- Anna. Oletko tullut sodasta? tyttö kysyi.

- Olen, Nikolai vastasi, mutta sen enempää asiaan syventymättä jatkoi kyselyään.

- Oletko työssä ja mitä teet?

- Opetan lapsia alkeiskoulussa, Anna sanoi.


Kertoessaan Nikolai hermoili niin kuin karvas pala olisi noussut kurkkuun, hän yrittikin keskittyä matkaansa Leningradiin, mutta palautin hänet tanssiaisiin Shungun kulttuuritalolla.

- Niin, se oli erinomainen ilta. Valssin jälkeen hanurista kuuluivat reippaan tangon sävelet. Järjestäjä ilmoitti:

- Naiset hakevat!

Anna nousi tuolilta ja sulavin askelin suuntasi nuorisoliittokomitean porukassa seisovan Nikolain luo.

- Saanko pyytää teitä, hän sanoi ja pani kätensä pojan olkapäälle.

Tanssimme koko illan. Kun sitten tuli lähtö kotiin, kysyin Annalta, että saanko olla saattajana, johon hän suostuikin.

Juteltiin kylän elämästä, nuorten riennoista, vapaa-ajan vietosta, nuorisoliiton toimista. Me kun olimme silloin niin valveutuneita. Sodasta emme puhuneet mitään, sanoin vaan, että olen lähdössä Leningradiin sotakouluun. Minulle tyttö oli mieleen, hermoni kiristyivät, kun ajattelin, että nyt, muutaman minuutin kuluttua eroamme tietämättä tapaamisesta koskaan. Lienenkö menettänyt itsehallintani, kun hänen kotipihassa sanoa pamautin:

- Kuulehan Anna, mennään naimisiin!

Hän ei vastannut, sanoi vaan, että ollaan kirjeenvaihdossa, osoitteeni tiedät, ja lähti. Minäkin olin jo lähdössä vieraskodille, kun kuulin.

- Nikolai, minulla on pyyntö. Minä antaisin rahaa, jos ostaisit Leningradista muodikkaat naisten kengät ja lähettäisit minulle.

- Sovittiin, Nikolai kiinnostui. - Ja rahaakin minulla on kun vasta sain palkan sota-ajalta, Nikolai sanoi tytölle, joka miellyttävästi ihmetytti pyynnöllään, niin kuin olisi sitonut hänet lupauksella itseensä.

Nikolai matkusti Leningradiin, sotakoulussa olivat meneillään päästötutkinnot, mutta hänen kohtalostaan oli ratkaistu etukäteen. Koulun päällikön päiväkäskyllä hänelle oli myönnetty pataljoonan komissaarin arvo, joka vastaa yliluutnantin arvoa. Hän sai univormunsa kauluslaattoihin kolme ruutua ja vastaavan todistuksen koulun päättämisestä.

- Palaat joukko-osastoosi ja jatkat komissaarina, päästötutkinnon sinä suoritit rintamalla, sanottiin hyvästiksi.

Hän vieraili Leningradissa muutaman päivän veljensä luona ja palasi Kemiin, jonne divisioonan päävoimat oli majoitettu.

- Kasarmit rakennettiin 9. kilometrille Kemistä Uhtualle johtavan maantien varrelle, minä ja monet muut upseerit asuimme kaupungissa vuokra-asunnoissa ja palvelu jatkui rakentamisen ja sotaharjoituksien kiireissä. Annan kanssa yhteys kehittyi kirjeitse yhä pitemmälle, elettiin jo v. 1941 kun sovimme, että 22. kesäkuuta tapaamme toisemme lopullisesti. Mutta juuri sinä päivänä syttyi sota, Tukatchov muisteli.

Divisioona marssii Vuonniseen

Kun levisi tieto sodan alkamisesta, olin sinä päivänä päivystäjänä. Divisioonan komentaja kenraalimajuri I.V. Panin ja komissaari G.J. Sevastjanov antoivat käskyn upseerien kokoontumisesta esikuntaan.

- Saksa on hyökännyt valapattoisesti Neuvostoliiton kimppuun, pommittanut kaupunkejamme ja aloittanut hyökkäyksen rajajoukkojamme vastaan, komentaja ilmoitti. Meillä ei ole aikaa puheiden pitämiseen. Upseereiden on palattava Kemiin, maksettava asuntovuokra ja sanottava hyvästit perheilleen.

Suomen III armeijakunta, jonka komentajana toimi talvisodan ajoilta kenraali Hj. Siilasvuo, aloitti hyökkäyksen Uhtuan suunnalla 1. heinäkuuta, johon mennessä pataljoonan vahvuinen iskuryhmä oli kuljetettu raja-alueelle rajavartijajoukkojemme tueksi.

Divisioonan päävoimat 81. ja 118. jalkaväkirykmentit ja kaksi tykistödivisioonaa suorittivat 186 kilometrin pituisen marssin Uhtualle ja sieltä Vuonniseen.

- Meidän haupitsipatterimme pysäytettiin Kis-Kisjoen linjalle, joka on 10 kilometrin päässä Uhtualta. Rykmentin esikunta oli majoittunut 9. kilometrille Uhtualta päin.


Divisioonan päävoimat kävivät rajua torjuntataistelua Vuonnisjoen linjalla ja vetäytyivät ylivoimaisen vihollisen koukkausyrityksiltä Kis-Kisjoen puolustusasemiin. Nyt patterimme jyrisi täydellä tehollaan. Vihollisen rynnäköinti torjuttiin lopullisesti eikä se päässyt enää askeltakaan eteenpäin.

Menetyksemme olivat tietysti suuret, mutta huolto pelasi katkoitta Uhtuan kautta ja divisioona kävi vilkasta partiotoimintaa ja väkivaltaisia tiedusteluoperaatioita.

Vihollisella oli järeä 150 mm:n kenttähaupitsi Jyvöälahdessa. Sillä ammuttiin kohti Uhtuaa ja se tuotti paljon vahinkoa. Meidän haupitsit eivät yltäneet vihollisen asemiin. Sitten tuli käsky vastahyökkäyksen suorittamisesta Jyvöälahteen. Lieneekö ollut pataljoonan verran miehiä, kun hyökkäysoperaatio lähti liikkeelle. Vihollinen vetäytyi jättäen haupitsin asemiin. En nyt muista millä konstilla haupitsi hinattiin asemiimme. Sillä ei ollut jarrulaitetta ja tykki oli ladattava panoskammion kautta. Ei sillä ollut hylsyäkään, vain ruutipaketit oli tungettava panoskammioon ammuksen perään.

Voi sitä tykkivanhusta. Miehet rakensivat erikoistelineet kaariammuntaa varten. Haupitsi oli pyörillä ja se vyörytettiin lavalle. Kun se jyrähti, niin potkaisun voimalla se tuli alas telineeltä sellaisella ryminällä, että miesten oli suojauduttava monen metrin päähän. Muistan hyvin, että tykillä tehtiin päivässä vain kuusi laukausta.

Nikolai Tukatchovin taistelutaival Uhtuan suunnalla päättyi v. 1943, jolloin hänet lähetettiin opiskelemaan tykistöakatemiaan Samarkandiin ja kurssin päätettyään hän jatkoi opiskelua Moskovan poliittisessa sota-akatemiassa v. 1943 joulukuuhun asti. Sieltä hänet komennettiin 1. panssarivaunuarmeijakunnan kranaatinheitinrykmenttiin, jonka riveissä hän osallistui hyökkäystaisteluihin Königsbergin valtaamiseksi.

Sodan päättymisen jälkeen hän jatkoi palveluaan majurin arvossa 48. divisioonassa Valko-Venäjän Lidan kaupungissa.

- Kutsuin sinne Annan, menimme naimisiin, siellä syntyi tyttäreni Ljudmila. Mutta vuoden 1948 kesäkuussa minut erotettiin vakinaisesta palvelusta ja oli siirryttävä siviiliin. Kamppeet lähetimme tuossa television alla olevassa vanhassa lipastossa Petroskoihin Annan tädin huostaan. Etsin työtä Leningradistakin, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt. Meillähän ei ollut siellä asuntoa, Nikolai kertoo.

Täältä Petroskoin lentoasemalta löytyi työpaikka 35 vuodeksi, olin kuljetuspalvelun päällikkönä koko ajan.

- Anna kuoli munuaissairauteen neljä vuotta sitten, olimme yhdessä 49 vuotta. Näin vaan kävi, sodan aikana hän oli joutunut Petroskoin keskitysleirille, mikä tietysti vaikutti hänen terveyteensä.

Tukatchov selailee sotapäiväkirjaansa, kertoo perhealbumissa säilyneistä taistelutovereiden valokuvista.

- Kuinka nuoria olimmekaan, sota ei pystynyt lannistamaan meitä. Toisaalta on sääli poikia, jotka menivät sodassa. Pyysin sanomalehden kautta kunnostamaan Suomen sodassa kaatuneiden hautoja Kuhmon tienoolla, Tukatchov sanoi.

Lokakuun 27. päivänä hän vietti 85-vuotispäiväänsä, ja tällä kertomuksella toimituksemmekin yhtyy onnitteluihin, joita hän sai omaisiltaan ja tovereiltaan.

Apu SUNDELIN
Karjalan Sanomat, NN 87-91 2001

© Raatteen Portti, 2002–2004
© Karelian Institute for the Development of Education, 2002–2004
© Heninen.net, 2002–2017