Suomen Raatteen Portilta talvisodan taistelupaikoille lähtenyt bussi pysähtyi taiteilija Oleg Komovin veistämälle muistomerkille, jonka jalustassa lukee: Isänmaan pojille – sureva Venäjä.

- Ristin juurelle polvistunut nainen kuvaa ajatusta siitä, miltä sota näyttää kotoa katsottuna, oppaamme, ympäristösihteeri Erkki Pullinen selitti. Hän oli henkilökohtaisesti tavannut kahdesti taiteilijan, joka oli sanonut, että muistomerkki on kaikille niille, jotka talvisodasta ovat kärsineet. Muistomerkki paljastettiin 19. syyskuuta 1994, erittäin juhlallisesti, sen siunasi Venäjän patriarkka Aleksei toinen, tilaisuudessa oli mukana eri maiden suurlähettiläitä ja korkea-arvoisia virkailijoita, seremoniaa väritti 40-henkinen kuoro surulauluilla.

Muistomerkiltä kulkee viereiselle suoaukeamalle lankkutie, jonka reunaan pystytetystä taulusta ilmenee, että tähän sankarihautaan on haudattu 79 neuvostosotilasta. Kävimme kunnioittamassa sotavainajain muistoa. Muistomerkin vierellä, noin parinkymmenen metrin etäisyydellä seisoo järeä petäjä, jota reunustaa nuori metsä.

- Tuo petäjä voisi kertoa paljon niistä tapahtumista Raatteen tiellä, joiden todistajana se oli silloin, 63 vuotta sitten, Erkki Pullinen huomautti. Raatteen Portilta rajalle on 18 kilometrin matka. Matkustajat ihailivat bussin ikkunoista molemmin puolin tietä täydessä talvikauneudessaan kasvavaa kuusimetsää. Valkoisen lumen hopeoittamat oksat lepäsivät rauhaisessa pakkasilmassa. Sinertävän taivaan ranta oli vaalean punainen, pakkanen kiristi 27 miinusasteella ja lisää taisi olla tulossa.

- Silloin pakkanen taisi olla samanlainen kuin nytkin ja ehkä kovempikin, Erkki Pullinen jatkoi kertomustaan Raatten tien taisteluista.

Hänen sisältörikkaaseen kertomukseen palaamme myöhemmin, sillä kirjoitukseni tarkoituksena ei ole ainoastaan kertoa niistä tapahtumista, jotka liittyvät venäläisen työryhmän vierailuun Suomussalmella Talvisodan monumenttihankkeen yhteydessä. Koska käytössäni on lähteitä, joista Suomussalmen tapahtumat tulevat esille hieman toisessa valossa, niin katson hankkeellekin hyödyksi lähentymistä kohti totuutta omasta näkökulmastani.

Majuri Tshernovin ennusteet toteutuivat

Neuvostoarmeijan johdon suunnitelmissa Suomussalmen suunnalla toimivan 9. armeijan offensiivia pidettiin erittäin tärkeänä. Sen tehtävänähän oli katkaista Suomi sen kapeimmasta kohdasta Suomussalmelta Pohjanlahdelle, jonne on 240 kilometriä. Armeijan tehtävänä oli valloittaa Suomussalmi ja hyökätä sieltä Ouluun.

Armeijan komentajana toimi M.P. Duhanov ja joulukuun puolivälistä – V.I. Tshuikov, joka viime sodassa kunnostautui Stalingradin torjuntataisteluissa. Armeijan kokoonpanossa olivat 122. ja 163. divisioonat sekä 54. vuoristodivisioona, joka toimi Kuhmon suunnalla.

Ukrainan Zhitomirissa perustetun 44. divisioonan saapuminen olisi pitänyt tapahtua joulukuun puolivälissä. 88. divisioonan tehtävänä oli Vienanmeren rannikkoalueen puolustaminen. Näin ollen divisioonat oli ripoteltu sillä tavoin, että 30. marraskuuta 1939 aloitti hyökkäyksen Suomussalmeen vain yksi 163. divisioona. Sen komentajana toimi sotilasarvoltaan prikaatinkomentaja A.I. Zelentsov. Jatkosodassa hän oli Arkangelista Kiestingin suunnalle siirretyn 88. divisioonan komentajana. Ennen hyökkäyksen alkamista Zelentsov kirjoitti raportin 9. armeijan esikuntaan, jossa vaati joukkojen turvaamista lumipuvuilla, suksilla ja huopikkailla, sillä sotilaitten jalkineina olivat tekonahka- ja pressusaappaat. Lisäksi mainittakoon, että divisioona oli perustettu Leningradin sotilaspiirissä ja jokainen sotilas osasi käyttää suksia ja toimia metsämaastossa. Mutta raportti hävisi kuin avaimet kaivoon.

Oli toinenkin rohkea sotilas, majuri Sergei Tshernov Leningradin sotilaspiirin operatiivisesta osastosta. Armeijan suunnitelmat tutkittuaan hän kirjoitti raportin armeijan sotaneuvostolle. Siinä hän totesi, että vaikka suunnitelma on selkeä, sen toteuttamisedellytykset ovat epäilyttäviä. Suunnitelma on tehty siltä kannalta, että vihollinen ei osoita minkäänlaista vastarintaa. Divisioonat eivät ole valmiit hyökkäämään niin syvälle vieraaseen maahan. Majuri Tshernov ehdotti suunnitelmien muuttamista ja varoitti erikoisesti olla kiirehtimättä hyökkäyksen aloittamisessa. – En tiedä miten käy muille divisioonille mutta tämä suunnitelma johtaa 9. ja 8. armeijat tuhoon, majuri Tshernov uskalsi vakuuttaa. Raportti palautettiin tekijälle ja sanottiin, ettei suunnitelmia muuteta. Todellisuus osoitti, että majuri Tshernovin ennusteet toteutuivat taistelukentillä.

Taistelujen ensimmäinen vaihe

Raatteen Portin sotamuseossa esitettiin lyhyt elokuva taisteluista. Opas Victoria Heikkinen varoitti, että "rytinää ja pauketta tulee niin kovaa, että varjelkaa korvianne". Ja sitä tuli. Ryhmä puna-armeijalaisia istui tulilla lämmittelemässä. Yhtäkkiä lumipukuiset suomalaiset sissit putosivat kuin taivaalta vierelle Suomi-konepistoolit käsissään ja avasivat tappavan tulen kohti puna-armeijalaisia, välillä paukkuivat käsikranaattien räjähdykset. Puna-armeijalaiset tuhottiin parissa minuutissa. Tällaistakin voi tapahtua. Sota on sotaa. Mieleeni tuli suomalaisen rykmentin komentajan everstiluutnantti Jussi Turtolan tapaus jatkosodan aikana Kiestingin suunnalla. Sotahistorian tutkijat Suomessa muistavat miten siinä kävi. Mutta elokuva ei ole sotaa ja nuotiolta tavoittaminen ei ole harvinaista. tehtävänämme on kuitenkin syventyä Suomussalmen suunnalla käytyjen taistelujen taktiikkaan.

Divisioonankomentaja Zelentsov suunnitteli joukkojensa hyökkäyksen kahdelta suunnalta. JR 756 hyökkäsi Raatteesta ja JR 81 ja 662 Juntusrannasta. Tässä mainittakoon, että 81. vuoristorykmentti oli saatu divisioonaan Kuhmon suunnalla toimineelta 54. divisioonalta, joka oli 9. armeijan paras joukko-osasto.

Raatteesta 30. marraskuuta hyökkäyksen aloittanut neuvostoliittolainen JR 759 ylitti rajan hurraata huutaen ja tyhjään kivääreistään ampuen. Vastassa ei ollut ketään. Lyhyt kahakka Myllypuron linjalla ei pidättänyt joukkojen etenemistä. Purasjokilinjan puolustus murrettiin käyttämällä tykistöä ja heittimiä. Mattilan maastossa jouduttiin torjumaan suomalaisten vastahyökkäys, joka epäonnistui ja suomalaiset vetäytyivät takaisin. Nämä olivat tietysti niitä viivytyskahakoita, mutta niissäkin meni miehiä. Suomalaisten yllätyksenä oli neuvostojoukkojen hyökkääminen Juntusrannan suunnalta. Erillinen pataljoona 15 kävi viivytystaisteluja aina siihen asti, kun Palovaarasta neuvostojoukot suuntasivat hyökkäyksen sekä pohjoiseen (JR 662) että etelään Suomussalmen kirkonkylään (JR 81). Vaikka Myllypuron ja Kovajärven kannaksella oli voimistettu kirkonkylän puolustusta, neuvostoarmeijan tykistöiskut ja miesylivoima pakottivat suomalaiset vetäytymään Kylänmäen tienhaaran maastoon. Suomen Itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta suomalaiset polttivat kirkonkylän ja seuraavana päivänä asettuivat puolustukseen Kiantajärven rannoille.

Palovaarasta pohjoiseen suuntautunut JR 662 pysäytettiin Piispajärvellä, jossa taisteltiin aina joulukuun 26. päivään saakka.

Nevostojoukot valloittivat Suomussalmen, myös taistelut Raatteen tiellä päättyivät ja saarrostukselta välttyen suomalaiset vetäytyivät Kiantajärven etelärannalle puolustukseen.

Neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään edelleen. Joulukuun 9. päivänä ne ylittivät tykkitulen suojassa salmen ja saivat murtuman suomalaisten linjoihin. Salmen jää ei kestänyt panssareita ja raskasta tykistöä ja suomalaiset löivät vihollisensa takaisin. Joulukuun 9. päivänä eversti Siilasvuon komentamat joukot saapuivat taistelupaikoille. Tälloin suomalaisilla oli viisi pataljoonaa, kolme erillistä komppaniaa ja kaksi tiedusteluosastoa. Tähän päättyi Suomussalmen taistelujen ensimmäinen vaihe.

Neuvostosoturi ei ollut kärpänen ikkunalaudalla

Kuten jo mainitsimme Hj. Siilasvuon komentamat joukko-osastot saapuivat 9. joulukuuta. Jo 11. joulukuuta iskuporras JR 27 katkaisi Raatteentien Palovaarassa ja rykmentin hyökkäys Suomussalmelle alkoi 13. joulukuuta. Neuvostoliittolainen JR 81 puolustautui ankarasti rajulla tykkitulella ja suomalaiset keskeyttivät hyökkäyksen 20 joulukuuta.

Siilasvuon joukko-osastoja laajennettiin divisioonan kokoiseksi. Heidän seuraava hyökkäys kohdistui Hulkonniemeen ja Raatteentielle, sen olisi pitänyt alkaa 26. joulukuuta, mutta 27. joulukuuta neuvostojoukot suorittivat kiivaan hyökkäyksen Suomussalmelta etelään päin.

Rynnäkköä edelsi kolme tuntia kestänyt tykistövalmistelu ja kahdentoista hävittäjäkoneen rynnäköinti. Suomalaisen JR 27 puolustus oli murtumaisillaan. Joulupäivänä neuvostojoukot suorittivat vielä rajumman tykistövalmistelun. Mutta Puna-armeijan 163. divisioona ei päässyt ratkaisevaan voittoon. Se merkitsi sitä, että divisioona menetti mahdollisuudet yhteyden saamiseen Raatteentietä lähestymässä olleeseen 44. divisioonaan.

Kun divisioonankomentaja A.I. Zelentsov vakuuttui yhdistymisen epäonnistumisesta antoi hän käskyn joukkojen vetäytymisestä sekä Suomussalmelta että Kiantajärven rannoilta kohti Juntusrantaa. Joukkojen vetäytymistä suojasivat tehokkaasti panssarivaunut, autot ja ilmavoimat, minkä ansiosta suomalaisten häirintätoiminta epäonnistui.

Näiden taistelujen välillä suomalaisten ilmatiedustelu havaitsi Raatteentietä etenevän 44. divisioonan ja Hj. Siilasvuo keskitti kaikki voimat tämän joukko-osaston tuhoamiseen. Suomalaisten voimat eivät olleet enää pieniä. Hj. Siilasvuon komentaman 9. divisioonan miesvahvuus käsitti noin 16. 000 henkeä.

A.I.Zelentsovin komentama 163. divisioona oli menettänyt yksistään kaatuneina, mukaanluettuina Repolan suunnalla käydyt taistelut 2 274 miestä haavoittuneista ja paleltuneista puhumattakaan. Mutta divisioona säilytti taistelukykynsä. Se täydennettiin Kemissä ja divosioona osallistui hyökkäysoperaatioon Repolan suunnalla tarkoituksella 54. divisioonan saartorenkaan murtaminen. Vaikka hyökkäys epäonnistui, laimensi se suomalaisten joukkojen painostusta saarroksissa taistelevaa neuvostodivisioonaa vastaan.

Näin ollen Suomussalmen ja Raatteentien taisteluissa kehnosti varustettu neuvostosoturi ei ollut mikään ikkunalaudalla istuva kärpänen, joka oli helposti lyötävänä tavallisella nahkaläpällä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että kenraalimajuureiden Hj. Siilasvuon ja A.I. Zelentsovin komentamat joukko-osastot kohtasivat toisensa jatkosodassa Kiestingin suunnalla, mutta se on jo toinen tarina.

Raatteentien taistelutaktiikkaa

Suomalaisen 9. divisioonan muodostamisen jälkeen kahden päivän kuluttua erverstiluutnantti J. Mäkiniemen komentama JR 27 hyökkäsi idästä kaartaen Suomussalmen kirkonkylään. Puoleen päivään mennessä se saavutti Raatteentien Palovaarassa. Pääjoukko kääntyi kohti kirkonkylää, mutta viikon päivät kestänyt taistelu ei johtanut tulokseen. Kylän raunioihin kaivautunut JR 81 puolustautui sitkeästi luoden mahdollisuudet A.I. Zelentsovin joukkojen torjuntataisteluille Hulkonniemessä ja Kiantajärven rannoilla.

Sillä aikaa kun suomalaiset kävivät ratkaisevia taisteluja Suomussalmen ja Hulkonniemen tienoilla, 44. divosioona oli edennyt Raatteentietä Kuomajoelle ja tie oli sen hallussa aina Likoharjulle asti. Mutta divisioonankomentaja Vinogradov ja hänen esikuntansa olivat passiivisia.

Hj. Siilasvuon taistelutaktiikka oli päivän selkeä: neuvostojoukkojen yhteydet rajan taakse oli katkaistava; joukot oli paloiteltava osiin ja syntyneet motit tuhottava. Noin 10 kilometrin etäisyydellä tiestä, sen eteläpuolella olevien Alantajärven ja Vuokkijärven jäälle rakennettiin autotie joukkojen keskittämiseksi ja niiden huoltamiseksi.

Erkki Pullinen kertoikin matkallamme, että 44. divisioonan hyökkäys- ja puolustamismahdollisuudet olivat hyvin rajoitettuja. Ilman suksia voitiin ryhmittyä hyökkäykseen vain 20-30 metrin levyiselle kaistalle, tien ruuhkaamat panssarit ja kalusto olivat hyökkäykselle haittana, vaikka niiden suojassa voitiin pelastua luodeilta.

Divisioona teki monta yritystä tuholta pelastautumiseksi. Neuvostojoukot kaivautuivat maahan tiepuoliin, rakensivat korsuja ja juoksuhautoja. panssarit tulittivat hyökkääjiä ainakin päiväaikana. Niinpä JR 305 kolmas pataljoona rykmentin tykistön ja 312 panssaripataljoonan tukemana hyökkäsi suomalaisten puolustuslinjaa kohti Vasonvaaran tiellä, mutta tulokseen ei päässyt. JR 25 ensimmäinen pataljoona ei pystynyt auttamaan sitä suomalaisten puolustuksen murtamisessa. Tammikuun 1. päivänä Siilasvuon joukot hyökkäsivät 44. divisioonan JR 146 vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Seuraavana päivänä hyökkäys toistui samalla kaistalla ja JR 146 joutui mottiin. Suomalaiset katkaisivat Vasonvaaran tien 21. ja 23. kilometrien kohdilta. Tammikuun 3. päivänä divisioonankomentaja A.I. Vinogradov oli itse johtamassa JR 25 hyökkäystä, jonka tarkoituksena oli vihollisen lyöminen Raatteentieltä, sillä yhteydet divisioonan pataljooneihin ja rykmentteihin oli katkaistu.

Taisteluja Raatteentiestä käytiin seuraavinakin päivinä, sillä suomalaiset olivat katkaisseet tien 20. ja 19. kilometreiltä. Tilanne mutkistui erityisesti päivänä, jona JR 146 toinen pataljoona, joka oli kaksi päivää taistellut ilman muonaa, jätti asemat divisioonan vasemmalta sivustalta, mitä suomalaiset käyttivät hyväkseen.

Rajan pinnasta apuun kiirehtineet divisioonan tiedustelupataljoona ja 3. rajavartijarykmentti törmäsivät tappavaan konekivääri- ja heitintuleen ja eivät päässeet päävoimien avuksi.

Tällaisessa tilanteessa divisioonankomentaja Vinogradov pyysi apua armeijankomentaja V.I. Tshuikovilta, joka antoikin luvan vetäytyä 19. kilometrin maastoon, mutta siellä jo olivat suomalaiset. Divisioonankomentaja Vinogradov antoi käskyn komentajilleen toimia oma-aloitteisesti vetäytymällä Vasonvaaraan samalla tuhoten tielle jäänyt sotakalusto ja panssarit.

Tammikuun 7. päivänä ensimmäiset tappion kärsineet 44. divisioonan joukko-osastot ja divisioonanankomentaja A.I. Vinogradov saapuivat Vasonvaaraan. Joukkojen vetäytyminen jatkui monta päivää. Divisioonan esikunnan tilastojen mukaan tammikuun 1.-7. päivinä käydyissä taisteluissa divisioona oli menettänyt kaatuneina 1 001 henkeä, haavoittuneina 1 430 ja kadonneina 2 243 henkeä. Sotakalusto tuhoutui melkein täydellisesti, yksistään panssarivaunuja menetettiin 37 kappaletta.

Divisioonan tuhoutuminen on selitettävissä monella seikalla. Sen komentaja A.I. Vinogradov objektiivisesti ei pystynyt johtamaan niin suurta joukko-osastoa. Vuonna 1937 hän toimi pataljoonankomentajana eikä hän kahden vuoden aikana pystynyt omaksumaan divosioonan kokoisen joukko-osaston komentajan johtamistaitoa, vaikka hänet oli ylennetty prikaatinkomentajan (kenraalimajurin) arvoon. Näin tapahtui usein Stalinin vainovuosien aikana.

44.divisioona toimitettiin rintamalle kahta viikkoa myöhemmin sodan alkamisesta. Miehistön varustaminen talviasuilla tapahtui vasta Kemissä ja matkalla eikä talvivaatteita riittänyt kaikille.

Kuten Erkki Pullinen kertoi, ukrainalaiset eivät olleet edes nähneet lunta ja pelkäsivät metsää tavattomasti. Panssarit ja raskas kalusto kapealla korpitiellä olivat enemmän haittana kuin hyötynä.

Motista päästyään A.I. Vinogradov, esikuntapäällikkö Oleg Volkov ja poliittisen osaston päällikkö I.T. Pahomenko heti joutuivat kenttäoikeuden eteen. Heitä syytettiin Puna-armeijan ylimmän johdon käskyjen laiminlyönnistä, puolustusasemien rakentamatta jättämisestä ja siitäkin, että he eivät pitäneet huolta metsien harventamisesta tiepuolilla. Syytettiin myös joukko-osastojen hajalleen päästämisestä. Tammikuun 11. pävänä 1940 heidät ammuttiin divisioonan rippeiden edessä. Tämä oli sitä Stalinin vainovuosien aikaa, joina puna-armeijan poliittisen hallinnon päällikkö L.Z. Mehlis tuhosi satoja puna-armeijan komentajia.

Mutta olivatko sotilaat syyllisiä divisioonan katastrofiin? He taistelivat mahdottomissa oloissa viimeiseen hengenvetoonsa asti. Suomalaisetkin ihmettelivät, että ulospääsemättömässä tilanteessa puna-armeijalaiset nousivat usein puuhun eivätkä antautuneet vangeiksi.

Huhtikuussa 44. divisioona täydennettiin Kemissä ja toimitettiin takaisin Kiovan sotilaspiirin käytettäväksi.

Kivikentältä kokoukseen

Vierailuohjelman puitteissa kävimme Raatteen Portin vierelle rakennetulla kivikentällä, josta tulee talvisodan monumentin päämuistomerkki. Noin kolmen hehtaarin alueelle on asetettu yli 20 000 noin metrin kokoista kivilohkaretta, joihin on tarkoitus tekstata Suomussalmen taisteluissa kaatuneiden nimet.

Oppaamme Erkki Pullinen kertoi Talvisodan monumenttihankkeen yksityiskohdista. Hänen mukaansa hankkeen aloitteentekijänä oli 1995-1996 Suomussalmen kunnanjohtaja Timo Säkkinen ja hän perusti työryhmän Raatteentien ja Raatteen Portin matkailun kehittämiseksi. Tämä työryhmä laati 3-vaiheisen ohjelman. Ensimmäiseen vaiheeseen liittyi museohuoneen rakentaminen, joka valmistui 1999. Nyt on meneillään toinen vaihe, nimittäin monumenttihanke, jonka pitäisi valmistua maaliskuussa. On olemassa vielä kolmas vaihe, joka edellyttää näyttelytilojen laajentamista kaksinkertaisesti.

Kivikentän kivet ovat nyt paikoillaan ja talven aikana rakennetaan sinne keskusmuistomerkki, minkä jälkeen valmistuu koko kenttä. Keskusmuistomerkkinä tulee olemaan torni, johon kiinnitetään 105 erikokoista kelloa, joita tulevat helisyttämään tuulen voimat. Kelloja on tasan niin monta kuin oli Talvisodan päiviä. Koko projektin kustannusarvio on pari miljoonaa vanhaa Suomen markkaa ja siitä enemmän kuin puolet on käytetty kentän rakentamiseen, Erkki Pullinen kertoi.

- Monumentin tarkoituksena on kunnianosoitus kaikille talvisodassa olleille ja siitä kärsineille. Ja kun nyt tunnetaan niitä lukuja, kun puhutaan tuhansista ja kymmenistä tuhansista kaatuneista, niin nyt tehdään siten, että nähdään visuaalisesti sodan tuottamat kärsimykset, mikä muuttaa tilanteen kokonaan toiseksi, Erkki Pullinen sanoo.

- Ihmishenkien menetykset, sekä venäläisten että suomalaisten olivat valtavan suuret. Kivikenttä kuvastaa sitä suuruutta, sitä mahdottomuutta, mitä sota on, että montako kaatunutta jäi sodan jalkoihin, hän painottaa. Tällä monumentilla on erittäin voimakas päivänsanoma ja sen tarkoitus on kertoa sodasta tuleville sukupolville. Nämä kivet sanovat heille sodan mahdottomuuden, sodan turvattomuuden, ettei sotaa kenenkään kannataisi käydä.

- Tähän projektiin liittyy huomattavana osana Venäjän eli Karjalan työryhmän tehtävä saada nimiluettelot täällä kaatuneista puna-armeijalaisista, mikä olisi kertomassa täällä tapahtuneista asioista, Erkki Pullinen korostaa.

Samana päivänä pidetyssä kokouksessa eriteltiin kummankin osapuolen työryhmien työn tuloksia. Karjalan työryhmän edustaja sanoi mm. että meidän arkistoista on löytynyt vain kymmenen nimeä täällä kaatuneista sotilaista. Edessä on siis mittava etsintätyö.

Myös taistelujen kulkua on tutkittu vähän ja niiden yksityiskohdat ovat vieläkin arkistojen kätköissä. Puheenvuorossani sanoin, että pinnallisten tutkimuksien mukaan Suomussalmen taisteluissa kaatui noin 7 500 puna-armeijalaista. Suomalaisessa sotakirjallisuudessa ja tietosanakirjoissa väitetään, että mainituissa taisteluissa kaatui noin 23 000 puna-armeijalaista, mikä on hyvin epäilyttävä luku. Ylempänä tuli mainittua 163. ja 44. neuvostodivisioonien kaatuneista, mutta v. 2000 Petroskoissa ilmestyneessä "Nabljudatel" lehdessämme sanottiin, että 44. divisioona menetti kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina 4 756 miestä.

Kokouksessa puhunut Suomen sotahistorian laitoksen edustaja Eero Elfengren sanoi, että puna-armeija oli menettänyt kaatuneina yli 12 000 miestä, mikä on puolta pienempi luku, kuin väitetään. Kysyin Erkki Pulliselta suoraan, että paljonko miehiä menetti kaatuneina Suomen armeija. – Pyöreästi noin 1 000 henkeä, hän vastasi. Siis kummallakin työryhmällä on edessä hyvin vaikea tehtävä – nimien saaminen julkisuuteen.

Seuraavan päivän huipentumana oli museon tilojen seinälle asetetun Suomalaisten sotilaiden vv. 1939-1940 ja 1941-1945 Suomussalmen suunnalla taisteluissa kaatuneiden nimiluettelotaulun paljastaminen. Sen tekivät Suomussalmen kunnanjohtaja Timo A. Säkkinen, kirkkoherra Pertti Voutilainen ja ympäristösihteeri Erkki Pullinen. Taulussa on 310 nimeä yhteensä, joista 80 henkeä kaatui Talvisodassa. Muistolaattojen avajaispuheet pitivät kirkkoherra Pertti Voutilainen ja kunnanjohtaja Timo A. Säkkinen.

Lainaan lopuksi otteen Timo Säkkisen puheesta.

"Raatteen Portti on sodan mielettömyyden, mutta myös välttämättömyyden, muistomerkki. Kansalla on oikeus puolustaa itseään, kun siltä ollaan viemässä itsenäisyys. Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä. Siitä me nuoret olemme sodan käyneille kiitollisia."

Apu SUNDELIN
Karjalan Sanomat, NN 1-4 2003