HENINEN.NETRAATTEEN PORTTIEnglishРусскийUuttaHankeMuistopantheonTutkimusretkiMediaJoukkoviestiLinkkejäVieraskirjaSotatapahtumatKuviaDokumentitSota ja kohtalotMuisto ja lakiMuseoiden yhteistoimintaMatkailu
Talvisota. Syyt ja seuraukset
Puheenvuoro Suomussalmella pidetyssä seminaarissa

Suomessa on minut tituleerattu Mustaksi Rudolfiksi. Kiitos kunniasta, vaikka en ole omasta mielestäni niin musta kuin suomalaiset uskovat ja uskottelevat.

Saisinko esittäytyä: Sykiäinen Gunnar Rudolf, käynyt syntymässä Inkerissä 78 vuotta sitten. Valmistunut 1946 Moskovan diplomaattisesta akatemiasta kansainvälisten suhteiden historioitsijaksi. Jos olisin tietänyt, että koivun oksa on konnan palkka ja nuora pettäjän perintö, en olisi ehkä pettänyt ammattiani enkä antautunut sanomalehtikirjoittajaksi, mutta kun en tietänyt niin petin. Ja nyt sitten seison edessänne Rudolf Mustana häpeämättä ammattiani. Tätä ruljanssia on jatkunut vaihtelevin menetyksin vuotta vaille viisikymmentä vuotta.

Hyvät ystävät! Olemme kokoontuneet tänne arvioimaan yhteisten kohtalojemme ankeinta aikaa, talvisotaa. Kaikki sellaiset arvioinnit määräytyvät suurelta osin arvioijan mentaliteetista: mielenlaadusta, hengenlaadusta, elämän filosofiasta, jos niin sallisitte sanoa. Seurasin talvisotaa läheltä, Petroskoista käsin, jotenka minulla olisi yhtä ja toista kerrottavaa, vaikka ei Napoleonista kirjoittajan tarvitse ehdottomasti olla Napoleonin naapuri tai tuttu.

Lähtekäämme liikkeelle 1900-luvun alusta. Saksa, Leninin kamalasti kunnioittama maa, sen proletariaatti, työväenluokka, köyhälistö petti ja saattoi Leninin kiusalliseen asemaan: Saksa oli jo pitkään kantanut kohdussaan vallankumousta, oli sanoisinko purkauskypsä, muttei mitenkään suostunut räjähtämään vallankumoukseen. Lenin odotti ja odotti sitä, mutta turhaan. Sakemannista ei ollut maailmanvallankumouksen käynnistäjäksi, vaikka se auttoi rahallisesti Leniniä Venäjän vallankumouksen teossa.

Meitä alettiin kommunistisen puolueemme toimesta pelotella. Ensin kapitalismilla, sitten imperialismilla ja vihdoin fasismilla, kun se aika koitti. Me uhkasimme vuorostamme maailmaa kommunismilla, vaikka olimme vasta rakentamassa sosialismia, sen ensimmäistä eli alempaa vaihetta.

Vallankumouksemme alkoi Pietarissa, jota me sanoimme vallankumouksen kehdoksi. Kehtoa täytyi varjella. Suomeen ei ollut luottaminen. Se ei voinut antaa meille anteeksi sitä, että aivan äsken onnettoman Suomen vallankumouksen epäonnistumisen jälkeen me otimme vastaan tuhansia suomalaispunikkeja, jotka pakenivat Venäjälle valmistelemaan vallan-kumousta Pohjoismaissa. He kiehuivat kiukusta ja myös odottelivat laajaa sosiaalista mullistusta, jota edistämään perustettiin Komintern eli kolmas internationaali. Meidät kasvatettiin siihen uskoon, että me voitamme kaikki viholliset, että meillä ei ole mitään hätää, että meidän veremme ei helposti läiky eikä vapise ja vihdoin että missään raskaissa koetuksissa ei neuvostosoturin veri vuoda.

Talvisota oli silti yllätys. Kun jo heti joulukuun ensimmäisinä päivinä 1939 me saimme peruskoulussamme tietää, että kemian opettajamme on saanut pahan haavan käsivarteensa, meidän täytyi uskoa neuvostosoturin haavoittuvuuteen, ja me riensimme vierailukäyntiin hänen luo lähimpään kouluun, joka oli kalustettu sotilassairaalaksi. Siellä hän oli, hoitamassa haavaansa. Ensimmäisen kerran kaamea totuus oli hyppinyt silmillemme ja lyönyt meitä päin pärstää. Eipä siis meille ollut turhaan pidetty sotaoppitunteja koulussa ja harjaannutettu käyttämään kaasunaamaria, vaikka emme me pystyneet suhtautumaan kaikkeen sellaiseen täysin vakavasti.

Haavoittunut opettajamme kertoi myös suuresta ihmeestä: suomalaisilla oli rintamakäytössä automaattinen pistooli eli konepistooli, joka paitsi sylki solkenaan kuulia myös kehitti pakokauhua vihollisessa. Kun ensimmäinen suomalainen konepistooli, jolle oli haettu patenttia jo vuonna 1922, oli saatu sotasaaliiksi, se kiidätettiin heti Kremliin, jossa ei ollut käsitystäkään koko tuosta tappovälineestä. Siitä se sitten alkoi se neuvostoliittolainen konepistoolitekniikka. Kiitos suomalaisille.

Tästä konepistoolin käsittelystä kerrottiin myös ihmeitä: konepistoolimies kiipesi metsässä puun latvaan ja sieltä käsin päästeli tapposarjoja. Siitä johtuen tällainen konepistoolimies sai nimekseen kukúshka eli suomalaisittain käki. Nämä käkipojat olivat todellinen sodan kauhistus.

Mainilan laukauksista meillä ei ollut mitään tietoa. Se selvisi vasta myöhemmin. Suomen puolelta ei tietystikään voinut olla mitään ammuntaa. Suomi ei sitä sotaa tarvinnut. Me tarvitsimme. Ellei Mainilan laukauksia olisi ollut, ne olisi täytynyt keksiä - niin kuin ne keksittiinkin. Meidän oli pitänyt siirtää raja kauemmas vallankumouksemme kehdosta. Emme me silloin vielä olleet valmiit siirtämään voimalla - noin vaan ilman muuta. Meillä piti olla syy tai ainakin tekosyy. Ja sen me keksimme.

Talvisodan sytyttäminen oli kamala asia. Syntymämaani Neuvostoliitto oli hyökkääjä, ja sen me tunnustimme jo vuonna 1963. Suomalainen historiatiede salasi sen pitkään teiltä. Neuvostoliittolainen historian tietokirja vuodelta 1963 kertoo opettajani eversti Grigori Abramovit? Deborinin kirjoittamassa artikkelissa asian näin: "Neuvostoliiton pyrkimys taata turvallisuutensa solmimalla avunantosopimus Suomen kanssa kariutui Suomen taantumuksen vastustukseen. Suomen hallitus ei kallistanut korvaa järjen äänelle, mikä pakotti neuvostohallituksen antamaan käskyn Lenigradin sotilaspiirin joukoille siirtää Neuvostoliiton ja Suomen raja Karjalan kannaksella aktiivisia sotatoimia käyden."

Voiko sen selvemmin sanoa? Näin siis jo kohta neljäkymmentä vuotta sitten! Mutta meitä kuuluu vieläkin moitittavan siitä, että emme muka halua tunnustaa olleemme talvisodassa hyökkääjiä emmekä puhua talvisodasta suoraan ja avomielisesti.

Itse olen puhunut näistä asioista suomalaisille useampaan otteeseen eri tilaisuuksissa, muun muassa Karkkilan seurakunnan talolla suomalaisille rintamaveteraaneille, Maaselän kannaksen sotajermuille.

Minulla oli hyvät suhteet suomalaisiin Maaselän kannaksen taistelumiehiin. Kaksi vuotta sitten nämä suhteet katkesivat aivan yllättävällä tavalla. Suomalaisten kantti ei nimittäin kestänyt.

Asiat olivat sillä mallilla, että tekeleeni Musta Rudolf ilmestymisen aattona minua kävivät Ylen miehet haastattelemassa kotonani ja esittivät myös kysymyksen: "Millainen oli Stalin?" Vastasin että ensimmäisellä lounaalla istuin runsaat kolme tuntia hänen vastapäätään enkä muista nähneeni sen kauniimpia kasvoja kuin oli Stalinilla. Siinä sain kuulla kunniani suomalaisilta: "Kuinka sinä voit puhua sellaista ihmisestä, jonka kädet on kyynärpäitä myöten veressä!" Se on sellaista rautaista suomalaista logiikkaa: minä puhun kasvoista ja he puhuvat käsistä. Entiset suomalaiset veteraaniystäväni eivät sen jälkeen edes enää ojennettua kättäni ole halunneet puristaa. Omapa on asiansa!

Ja nyt sitten: mitä me odotimme talvisodalta? Me olimme varmoja, että muutaman päivän mahtavan neuvostohyökkäyksen tuloksena rajamme Kannaksella siirtyy kauemmas Leningradista, vihollistykistön kantamattomiin ja suomalaiset tulevat ajettua häntä koipien välissä ahtaaseen nurkkaan - ettäs tietäisivät. Raja kyllä siirtyi mutta nurkkaan ei suomalaisia tullut ajettua. Päinvastoin, sanoisinko. Talvisota eheytti suomalaiset. Ilmeisesti kommunistit ja fasistit ojensivat kätensä toisilleen; se oli niin kuin Englannissa Falklandin sodan aikana - koko kansa oli yhtä!

Talvisodan aattona ei meillä oikeastaan ollut mitään totuudellista kuvaa suomalaisista. Tiedustelupalvelu ei toiminut: aina oli näet vaikeaa löytää ihminen lähetettäväksi Suomeen, suomalaisten selustaan. Siellä täytyi toimia yksikseen. Ja mene sitten ja sellaisen "komennuksen" jälkeen todista ettet pettänyt isänmaatasi, että sinua ei ollut "ostettu" vihollisen toimesta - meillä kun on aina epäilty kaikkia kaikesta - ei kuitenkaan isänmaallisuudesta.

Tämä tietämättömyys johti muun muassa siihen, että talvisodassa oli meillä pantu suuri toive - Budjonnyin ratsuväkeen. Näin niitä onnettomia elukoita Petroskoissa Kirovin torin nurkalla. Niiden jokaisen karvan jatkona roikkui jääpuikko. Vatsanalus oli niitä täynnä; hevoset vapisivat neljässäkymmenessä pakkasasteessa. Ratsastajat eivät edes rohjenneet kavuta hoidokkiensa selkään ja kävelivät vierellä leveät huopaviitat harteillaan ja vilusta hytisten hekin. Olin voinut kuvitella, miltä ratsumiesten jaloissa tuntui tallustella keikarimaisissa saappaissa, mutta eihän huopasaappaisiin ollut voinut kannuksia kiinnittää! Pääkappaleena meikäläiset käyttivät ns. Budjonovilaislakkia, jota suomalaisittain sanottiin piippolakiksi. Sehän oli kylmä kuin mikäkin! Sellaista se oli se meidän Suomen tuntemuksemme, jonka turvin lähdimme talvisotaan.

Olin lähes koko jatkosodan eli meikäläisittäin suuren isänmaallisen sodan ajan remmissä, mutta silti hurjin sotatoteama liittyy muistissani talvitosaan.

Korviini kantautuneen kertoman mukaan suomalaisia ovelampia sotureita ei maailmassa ollut. He olivat kuulemma rakentaneet puolustuslinjan Suomenlahdesta Laatokkaan; se koostui betonipesäkkeistä, jotka oli rakennettu niin ovelasti, että jos ammus tai pommi osui niihin, ei se räjähtänytkään kosketushetkellä, vaan ponnahti ylös ja räjähti joko ilmassa tai sitten jossakin kauempana. Pesäkkeiden salaisuus oli siinä, että ne oli rakennettu - kumiselle alustalle! Ovelia olivat suomalaiset, ovelia.

Tämä Mannerheim-linja osui eteeni vielä kerran joskus parikymmentä vuotta sitten. Matkustin junassa Moskovasta Petroskoihin. Jouduin samaan vaununosastoon sotilaallisesti säntillisen kenttäharmaaseen pukeutuneen itseäni vanhemman miehen kanssa. Rupesimme juttusille. Kaikkien muiden aiheiden ohella mies kysyi: "Mitä vartenhan ne saksalaiset rakensivat suomalaisille monta sataa kilometriä pitkän Mannerheim-linjan, jota pitkin maan alla pääsi oikein ajelemaan autolla?" Olin jo aikeissa avata suuni, kun mies jatkoi: "Se ei ole mikään kasku, vaan minä itsekin ajoin isolla kuorma-autolla." Minun oli turha yrittää jotakin selittää, koska itsehän en ollut ajellut isolla kuorma-autolla Mannerheim-linjaa pitkin. Petroskoin asemalla matkakumppaniani olivat vastassa Karjalan sotaveteraanijärjestön edustajat.

En mielelläni muistele menneitä, mutta ne väkisinkin pulpahtavat esiin eri tilanteiden pakottamana. Eräs sellainen otti tapahtuakseen menneenä kesänä.

Majailimme vaimoni kanssa erään jyväskyläläisen yritysjohtajan tykönä. Niinä päivinä he odottivat Venäjältä suurta ryhmää vieraita tutkimaan kokemuksia, ottamaan oppia, jos niin voisi sanoa, yrityksen johtamisessa. Halusimme että yritysjohtaja olisi puhunut vieraille asiat halki; että selittäisi Suomen kauneuden "perussyyt"; ja tyhmillä päillämme jo kuvittelisimme pääjohtajan sanat seuraaviksi:

"Hyvät ystävät ja virkaveljet! Te olette saapuneet kauniin Suomen kauniimpiin järvimaisemiin. Kaikki se, mitä te näette ympärillänne, - kaikki se on luotu meidän omilla käsillämme ja vain Jumalan avustamana. Me emme ole koskaan saaneet mitään apua miltään maalta tai kansainväliseltä järjestöltä. Me olemme kaikki tehneet itse.

Me olimme pitkään kokeneet painostusta idästä käsin, ennen kuin se sitten puhkesi talvisotaan 1939-40. Meille vitsauksena ollut sota johti kuitenkin päällekarkaajan ehkä aavistamatta koko maamme kansan eheyttämiseen, yhteenliittymiseen. Sotaa me emme hävinneet. Me vain menetimme muutamia - tosin tärkeitä - raja-alueitamme, joilta useampi sata tuhatta asukasta siirtyi sisämaahan ja sijoittui joskus valtavatkin vaikeudet voitettuaan uusille asuinsijoille. Tärkeintä meille kuitenkin oli tuo ennen saavuttamaton kansan eheytys.

Historia halusi kuitenkin alistaa meidät vielä erääseen koetukseen, jota me sanomme jatkosodaksi. Siitä selviytyminen ei sekään ollut halppo asia. Itänaapurimme mätkäytti meille roimat sotakorvaukset. Ne olivat niin ankarat, että monet suomalaiset valtiomiehetkin asettivat kyseenalaiseksi niiden täyttämisen. Mutta me täytimme ja loimme itänaapurimme pakottamana uuden valtakunnan mahtavine metallin perusteollisuuksineen ja telakkateollisuuksineen. Hienotekniikkamme Nokian hahmossa syntyi myöhemmin, ja sekin antaa aihetta ylpeyteemme:

Meidän on syytä korostaa naisen merkitystä yhteiskunnassamme: naiset olivat meillä ensimmäisinä maailmassa hankkineet vaalioikeudet, meillä oli pitkään nainen puolustusministerinä ja nykyään on valtion päämiehenä ja eduskunnan puhemiehenä nainen. Meille on siitä hieman virnuiltukin, varsinkin Venäjältä käsin. Mutta uskokaa pois, ystävät hyvät, kyllä me naiset kestämme korkeimmissa viroissamme, kun olemme kerran ankarat sodatkin kestäneet."

Näin tuli menneenä kesänä kirjoitettua Suomen suvessa. Siitä syntyi pieni artikkeli otsikolla Mitä pääjohtajan sopisi sanoa. Se julkaistiin kahdessa lehdessä: jyväskyläläisessä Keskisuomalaisessa ja petroskoilaisessa Karjalan Sanomissa. En tosin tiedä, puhuiko pääjohtaja siihen malliin.

Alussa taisin puhua siitä, että yhteisten kohtalojemme arviot määräytyvät suuressa määrin arvioijan elämänfilosofiasta. Ne eivät riipu niinkään siitä, kummalla puolella rintamalinjaa ihminen oli, kenen puolesta peukkua ja pyssyä piti. Täytyy nousta tapahtumain yläpuolelle ja tarkastella niitä yläavaruudesta käsin, tasapuolisesti.

Teidän kirkkaiden silmienne eteen ilmestymiseni aattona päätin panna paperille ja tuoda arvioitavaksenne elämänkatsomukseni, juuri oman elämänfilosofiani koskien yhteisten kohtalojemme ankeinta aikaa, talvisotaa. Ja siinä se nyt olikin.

Kaikki esittämäni tiedot tukeutuvat kylmiin tosiasioihin, vaikka ehkä jotkut kohdat olivatkin tuntuneet teistä sadunomaisilta. Koska näin on, en halua tuottaa teille pettymystä ja päätän päiväni maailman lyhimpään suomalaiseen satuun, joka kokonaisuudessaan kuuluu näin: Olipa kerran kuningas, jolla oli sen pituinen se.

Arvioikaa ja arvostelkaa. Älkää vain ampuko.

Rudolf SYKIÄINEN
Karjalan Sanomat, N 5 2003

© Raatteen Portti, 2002–2004
© Karelian Institute for the Development of Education, 2002–2004
© Heninen.net, 2002–2017