Sotavuodet Suomussalmella

Sotavuosina Suomussalmi joutui ankarasti kokemaan rajan kirot. Mainilan laukausten jälkeen neuvostojoukot, joiden vahvuus sodan alussa oli 450 000 miestä ja sen lopulla toista miljoonaa miestä, ylittivät rajan koko pituudelta 30.11.1939. Suomussalmen ja Kuhmon suunnalla joukoilla oli tavoitteena katkaista Suomi kahtia.

Neuvostoliiton 9. armeijan joukot ryhmittyivät kolmeen pääkiilaan, joiden tavoitteena oli Oulu. Kuhmoon tunkeutui 54. divisioona Repolan suunnasta, Suomussalmelle työntyi pääasiassa ukrainalaisista joukoista koottu 44. divisioona ja Suomussalmen pohjoisosiin 163. divisioona. Neuvostojoukkoja vastassa olivat Kuhmon suunnalla Er.P. 14 ja Suomussalmella Er.P. 15. Suomalaiset yrittivät viivytystaistelujen avulla saada lisäaikaa siviiliväestön evakuoimiseksi.

Suomussalmella venäläiset hyökkäsivät raskaalla kalustolla Raatteen tien suunnasta. Toinen hyökkäyskiila työntyi pohjoisempaa Lonkasta Juntusrannan kautta kohti Suomussalmen kirkonkylää. Juntusrannassa venäläisten onnistui vangita lähes koko kylän suomalaisväestö, osan onnistui paeta yötä myöten omien luokse. Tuohon aikaan Suomussalmen pohjoispuolella ei ollut kuitenkaan kunnon teitä, joten venäläisten oli raivattava kulku-ura itselleen.

Vihollista vastaan suomalaisilla oli aluksi asettaa vain yksittäisiä hiihtopartioita, kunnes joukot saatiin ryhmitettyä torjuntataisteluihin. Suomussalmen kirkonkylän taistelut käytiin 14.–20.12.1939.

Suomalaisia joukkoja komensi eversti Hjalmar Siilasvuo. Hänen johtamiensa joukkojen onnistui torjua vihollisen eteneminen. Siilasvuon johdossa oli kaksi rykmenttiä JR 64 ja JR 65. Jälkimmäistä johti everstiluutnantti Paavo Susitaival. Suomalaisten vastahyökkäys aiheutti venäläisen 163. divisioonassa paniikin ja venäläiset peräytyivät sekavassa muodostelmassa Kiantajärven jäätä myöten Juntusrantaan. 163. divisioona menetti tuhansia miehiä kaatuneina. Lisäksi materiaalitappiot olivat mittavia. Suomalaiset saivat haltuunsa runsaasti käyttökelpoista kalustoa.

Koko keskisen rintaman raskaimmat taistelut käytiin kuitenkin Raatteen tiellä, jossa motoroitu Puolasta Suomen rajalle siirretty ukrainalainen 44. divisioona odotti linnoittautuneina. Pääosa venäläisistä oli Haukilan maastossa. Vihollinen ei raskaan kalustonsa vuoksi halunnut poiketa tieuralta ja oli edennyt hitaasti kohti länttä. Suomalaiset toteuttivat kuitenkin venäläisiä vastaan ns. motitustaktiikkaa, jossa viholliskolonnien eteneminen pysäytettiin nopeilla tehokkailla iskuilla ja saarrettiin.

Vihollinen ei päässyt eteen eikä taaksepäin. Se oli sulloutunut hyvin suppealle alueelle. Venäläiset eivät olleet varautuneet Suomussalmen arktisiin oloihin ja noin 40 asteen pakkasiin. Heillä oli kehnot, ankariin pakkasoloihin soveltumattomat vaatteet ja varusteet. Ennätyspakkaset hyydyttivät panssariajoneuvot ja kuorma-autot sekä aseet.

Vihollinen ei uskaltanut poiketa tieuralta, kun taas suomalaiset liikkuivat suksineen nopeasti ja tehokkaasti metsissä ja iskivät yllättävästi ja tuhoisasti kadoten sen jälkeen yön pimeyteen. Aavemaiset iskut ja suomalaisten tarkka-ampujien tuhoisa tulitus aiheutti vihollisen keskuudessa paniikin. Erityisesti pelättiin valkoisiin lumihaalareihin pukeutuneita puihin kiivenneitä tarkka-ampujia, joista venäläiset käyttivät nimeä kukuska eli käki. Kun venäläiskolonnat pysähtyivät, suomalaiset tuhosivat ne yksitellen.

Suomalaisten etuna taisteluissa oli maaston erinomainen tuntemus, hirmupakkasiin soveltuvat varusteet, mahdollisuus kuivata vaatteensa, paremmin järjestetty huolto, maanpuolustustahto, mutta ennen muuta hieman aikaisemmin käyttöön otettu varmatoiminen Suomi-konepistooli, joka lähitaisteluissa oli ylivoimainen venäläisten aseistukseen verrattuna. Se soveltui erinomaisesti metsämaastossa käytäviin taisteluihin.

44. divisioonan sotilaat yrittivät nukkua nuotioiden ääressä tai lumikuopissa, jotka eivät kuitenkaan tarjonneet suojaa. Kun varusteet kastuivat, ne jäätyivät nopeasti eivätkä kohmeiset miehet kyenneet taistelemaan. Hypotermia teki nopeasti selvää vahvimmistakin miehistä. Jos joku yritti rynnäköiden päästä motista, suomalaiset tuhosivat pakoon pyrkijät tulivoimaisilla konepistooleilla. Vastaavasti venäläiset eivät voineet käyttää raskasta aseistustaan, sillä vihollinen näyttäytyi vain hetkittäin. Epätoivoinen tilanne aiheutti paniikin, jossa sotilaat eivät käyttäytyneet päämäärätietoisesti. Upseerit eivät saaneet miehiään myöskään tottelemaan hyökkäyskäskyjä.

Raatteen tien taistelut käytiin 4.–7.1.1940. Taisteluissa kuoli arviolta noin 20 000–23 000 Ukrainasta lähtöisin ollutta neuvostosotilasta eli noin 70 prosenttia divisioonan vahvuudesta. Lisäksi suomalaisten vangiksi joutui noin 1200 venäläistä. Suomalaisten tappiot olivat noin 800 kaatunutta ja 1200 haavoittunutta. Raatteen tien moteista suomalaiset saivat runsaasti aseita ja muuta kalustoa. Koko Suomussalmen operaatio päättyi 10.1.1940. Neuvostojoukot eivät päässeet tavoitteeseensa eli Ouluun eikä Suomea saatu katkaistua kahtia.

Taistelut saivat laajalti huomiota ulkomaisissa lehdissä, sillä noihin aikoihin länsirintamalla ei tapahtunut vielä mitään merkittävää. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa sanomalehdissä suomalaisten ja venäläisten taistelua verrattiin Davidin ja Goljatin väliseen taisteluun. Venäläiset yrittivät puolestaan vähätellä omissa lehdissään tappioitaan. Krasnaja zvezda –lehti kirjoitti 14. tammikuuta 1940 näin:

”Ulkomaiset tietotoimistot ja ennen kaikkea Gavas-tietotoimisto väittävät, että Suomussalmen taisteluissa 44. divisioona olisi muka ”menettänyt 14 000 henkeä”. Tämä väite on luonnoton mielikuvituksen tuote, jonka ovat sepittäneet sen huono-onniset tekijät. 44. divisioonan miesvahvuus on kaikkiaan ollut noin 10 000 henkeä. Kuinka se olisi voinut menettää 14 000? Neuvostojoukkojen menetykset ovat todellisuudessa olleet täällä enintään 900 miestä, mikä selittyy ennen kaikkea kovilla pakkasilla, jotka alkoivat odottamatta, kuin suomalaisten joukkojen toimilla. Mutta ulkomaiset huhujen levittäjät ovat kernaasti vaiti siitä, että suomalaiset ovat menettäneet kuolleina ja haavoittuneina vähintään 2000 henkeä, ja suojeluskuntalaiset murhasivat raa’asti omia haavoittuneita, etteivät nämä joutuisi vangeiksi.”

Raatteen tien tappio oli ankara takaisku venäläisille ja heidän sotilasmaineensa kärsi valtavan arvovaltatappion. Tappion karvasta kalkkia sai maistaa myös 44. divisioonan komentaja A. I. Vinogradov, joka teloitettiin 11.1.1940 Raatteen tien taisteluista hengissä selvinneiden sotilaidensa edessä.

44. divisioona, jonka nimi kokonaisuudessaan oli N.A. Tchorsin Punaisen lipun kunniamerkillä palkittu Kiovan vuoristojalkaväkidivisioona, tuhoutui lopullisesti ns. Umanin motissa elokuussa 1941. Divisioonan lippukin vietiin vihollisen selustasta Zaporozhjeen. Tuolloin myös divisioonan silloinen komentaja kenraalimajuri Semjon Akimovich Tkatsenko jäi saksalaisten vangiksi. Raatteen tien taisteluita on käytetty myöhemmin eri maiden sotilasakatemioissa malliesimerkkinä onnistuneista motitustaisteluista.

Talvisota oli hyvin traumaattinen myös paikalliselle siviiliväestölle. Suomussalmelainen opettaja Siiri Luukkonen on elävästi kuvannut sitä epätietoisuutta ja hätää, jonka talvisodan puhkeaminen synnytti. Hän avasi radionsa marraskuun viimeisenä päivänä 1939 ja sai rätisevästä vastaanottimestaan kuulla sodan puhjenneen. Piispajärven asukkaita neuvottiin pakkaamaan valmiiksi välttämättömimmät tavarat, jotka voitiin nopeasti ottaa mukaan. Jokaisen tuli olla heti valmiina lähtöön, kun käsky kävi. Tieto sodan syttymisestä synnytti ihmisten keskuuteen epätietoisuuden ja huolen tulevasta.

Aamuhämärissä suuri lentokone lensi koulun ylitse. Lapset luulivat sitä aluksi Punaisen Ristin koneeksi, mutta sen jylistessä ylitse lentokoneen kyljestä paistoi pelätty punainen tähti. Noin 30 kilometrin päässä sijaitsevasta Juntusrannasta ilmaantui Piispajärvelle sotilaspartio, joka hädin tuskin oli päässyt vihollista karkuun. Piispajärven koululle kokoontuneet ihmiset tunsivat olonsa kuitenkin sotilaiden saavuttua hieman turvallisemmaksi ja kävivät levollisin mielin nukkumaan.

Aamuyöstä tuli sitten äkkiherätys: nyt oli lähdettävä. Asuntolan oppilaat olivat kaivaneet sitä ennen opettajan johdolla läheiseen rinteeseen kuopan, johon pantiin puulaatikko ja siihen tungettiin koulun arvotavarat: arkisto ja todistukset, muutama maalaus ja vieraskirja. Ja sitten nopeasti maata päälle.

Siellä tavarat saivat olla tallessa koko sodan ajan. Opettajan ja oppilaiden sekä mukana olleiden muiden siviilien oli noustava pian koululle lähetettyjen kuorma-autojen lavoille. Yöllisellä pakomatkalla autot oli välillä pysäytettävä ja niiden valot sammutettava, kun taivaalta kuului pahaenteisiä lentokoneiden ääniä. Kun koneiden jylinä viimein vaimeni ja ympäröivä erämaa huokui hiljaisena, kuorma-autot jatkoivat poukkoilevaa matkaansa lavoillaan unisia, puutuneita oppilaita ja kyläläisiä. Seuraavana päivänä saavuttiin Tyrnävälle, jossa väsyneet evakot pääsivät nukkumaan.

Heti sodan puhjettua kaikista Suomussalmen alueella sijainneista kouluista muodostettiin evakuointikeskuksia ja koulut siirrettiin sotilaskäyttöön. Monet koulut myös tuhottiin, mm. Piispajärven kansakoulu tuhottiin. Venäläiset tulittivat joulukuussa 1939 käydyissä taisteluissa koulun läheisyydessä olevia suomalaisjoukkoja kranaatein. Niitä laskettiin iskeytyneen alueelle yli 2100. Muutama niistä osui myös Piispajärven kansakouluun, joka paloi poroksi. Sen sijaan oppilasasuntola säästyi kuin ihmeen kaupalla. Talvisodan aikana Suomussalmen taisteluissa tuhoutui myös huomattava osa pitäjän taloista. Suomussalmella talvisodan raskaat taistelut päättyivät 13.3.1940.

Partisaanien aiheuttamat tuhot

Jatkosodan aikana neuvostopartisaanit tekivät useita iskuja Kainuun rajakyliin ja tappoivat naisia ja lapsia. Suomussalmella desantit ja partisaanit liikkuivat aivan yleisesti linjojen takana ja tekivät yllätysiskujaan. 26.6.1943 Ylivuokissa venäläisten partisaaniosasto hyökkäsi Iisakki Kyllösen taloon ja tappoi kirveellä isännän ja pistimin hänen poikansa Heimon. Toinen Kyllösen pojista, Sulo-nimeltään joutui partisaanien vangiksi eikä hänestä kuulunut mitään sen jälkeen.

Sama osasto jatkoi tuhotekojaan Hyryn kylässä, joka sijaitsi noin puolen kymmenen kilometrin päässä rajasta. Iskussa kuoli kaikkiaan 11 Kyllösen suvun jäsentä. Heistä neljä oli lapsia. Viisi haavoittui. Pakomatkalla suomalainen partio onnistui kuitenkin tuhoamaan osan 60 miehen vahvuisesta partisaaniosastosta.

Partisaanit tappoivat 4.7.1943 Malahvian kylässä neljä saman perheen jäsentä ja samana päivänä Viiangin kyläryhmässä yhteensä 18 saman kylän asukasta, heistä viisi oli lapsia. Vaikka kylää oli puolustamassa 9-miehinen sotilasjoukko, se ei kyennyt estämään noin 30 venäläisen partisaanin yöllistä hyökkäystä, jossa käytettiin raskaita konetuliaseita ja käsikranaatteja.

Poistuessaan venäläiset sytyttivät vielä taloja palamaan, jolloin osa haavoittuneista paloi kuoliaaksi. Venäläisten partisaanien raportissa heidän sanottiin tuhonneen “92 valkosuomalaista, ampumatarvikevaraston, viisi kasarmia ja runsaasti sotamateriaalia”. Kainuussa partisaanit tekivät vielä yhden iskun elokuun 1. päivänä 1944 Suomussalmen Pirttivaarassa. Siinä sai surmansa perheen isä ja hänen vaimonsa haavoittui vaikeasti.

Viime sotien muistomerkit Suomussalmella

Suomussalmella on useita talvi- ja jatkosodasta kertovia muistomerkkejä. Suomussalmen päämuistomerkki sijaitsee Karhulanvaaralla kirkonkylän läheisyydessä teiden 915 ja 912 risteyksessä. Tämän Liekki-nimisen muistomerkin on veistänyt Alvar Aalto. Muistomerkki paljastettiin vuonna 1959. Siinä on laatta, jossa on teksti: “Tähän päättyi talvisodan aikana 9.12.1939 vihollisen eteneminen.”

Kirkonkylän keskustassa on myös talvisodan muistolaatta, joka on kiinnitetty ainoaan kirkonkylän tuholta säästyneeseen rakennukseen. Se sijaitsee pääkirkon kellotapulin kohdalla Salmentien kevyen liikenteen väylän reunassa.

Kylämäen muistokivi sijaitsee puolestaan valtatie 5:lta Suomussalmen kirkolle johtavan tien länsipuolella. Vuonna 1963 paljastettiin talvisodan ensimmäisten laukausten muistomerkki. Se sijaitsee Ruhtinansalmella Karttimon vartion läheisyydessä, noin viisi kilometriä Suomussalmi–Juntusranta-tietä Lehtovaaraan ajettaessa. Kuivajärvi– Kuomasjärvi-taistelulinjan muistokivi on Suomussalmi–Kuhmo-tien varrella, noin kymmenen kilometrin päässä Suomussalmelta etelään päin ajettaessa joen rannalla olevalla lepopaikalla.

Purasjokilinjan taistelujen muistomerkki on Raatteen tien varrella noin kahdeksan kilometrin päässä Kuhmo–Lentiira–Suomussalmi-tieltä Likoharjun talon kohdalla. Purasjoen asema on entisöity talvisodan aikaiseen asuunsa.

Raatteen Portti -talvisotamuseo sijaitsee Ämmänsaaresta 24 kilometriä itään, Kuhmon tien ja Raatteen tien risteyksestä. Neuvostosotilaiden muistomerkki on puolestaan noin kilometrin päässä Raatteen Portista.

Raatteen Portin talvisotanäyttelyyn kuuluu myös 13.3.2003 paljastettu suomussalmelaisen Erkki Pullisen suunnittelema Talvisodan monumentti. Siinä noin kolmen hehtaarin alueelle on levitetty tuhansia kiviä, jotka kuvaavat Suomussalmen taisteluissa kaatuneiden määrää. Kivet ovat kuin panssariesteitä. Alueen keskellä on ns. keskusmuistomerkki Avara syli, joka ojentaa kätensä louhikon ylle. Avaran syli yläosassa on 105 vaskikelloa, jotka kilkattavat tuulessa. Ne muistuttavat meitä sodan mielettömyydestä. eskusmuistomerkissä on myös teksti: ”Vaikka ihminen kuolee – niin muisto elää”. Olemme nyt menossa katsomaan tuota talvisessa asussaan olevaa valtavaa muistomerkkiä. Raatteen tien päässä on myös kesäisin matkailijoille avoinna oleva Vartiomuseo.

Kajaanin kampus tiedotuslehti, joulukuu 2004