HENINEN.NETRAATTEEN PORTTIEnglishРусскийUuttaHankeMuistopantheonTutkimusretkiMediaJoukkoviestiLinkkejäVieraskirjaSotatapahtumatKuviaDokumentitSota ja kohtalotMuisto ja lakiMuseoiden yhteistoimintaMatkailu
Monen matka käy yhä Raatteentien kautta

Talvisodan jäljiltä Suomussalmella on toistakymmentä muistomerkkiä ja -kiveä kertomassa, kuinka Suomi yritettiin katkaista kahtia. Sotahistorian harrastajille Raatteentie lienee unelmien kultala, mutta myös rivisuomalainen löytää täältä syyn 70 vuoden takaisten tapahtumien muistelemiseen.

Portti on samalla sijalla kuin 70 vuotta sitten. Luntakin on maassa saman verran, muutama pöläys. Varvut peittyvät juuri ja juuri. Kun siristää silmiä, pilvisen päivän maisema näyttää mustavalkoiselta. Juuri siltä, miltä talvisota kolmekymppisen mielestä näyttääkin: vanhoja mustavalkokuvia, hauraita vanhoja miehiä, joiden mitalirivit kiliseävät itsenäisyyspäivänä.

Vain puna-keltainen rautapuomi ja rajavyöhykkeestä varoittava kyltti tuovat väriä marraskuiseen aamuhämärään. Venäjä jää Raatteentien mutkan taakse noin kilometrin päähän.

Kaikesta sotimisesta huolimatta Suomussalmella raja on pysynyt paikoillaan sitten Täyssinän rauhan vuonna 1595.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet", lauletaan Kalervo Hämäläisen Veteraanin iltahuudossa.

Talvisodan veteraanit alkavat olla niin harvassa, että jokaisesta pitäjästä heitä ei enää löydy. Kun itsenäisyyspäivän juhlapuheissa sotiemme veteraanit puhutellaan heti maaherran jälkeen, tulee pakosta ajatus, että onko tässä yleisössä enää yhtään veteraania? Mitä tapahtuu sitten, kun viimeinenkin veli on poissa? Lopetammeko sodan muistelemisen siihen?

Isoisäni oli molemmissa sodissa. Veteraanien tapaamisissa juttu luisti, ja tupakinsavua oli pirtin täydeltä. Omille lapsilleen hän ei juuri sodasta puhunut, mutta meille lastenlapsille irtosi joskus muutama sotajuttu. Viimeiset taistelunsa hän kävi unissaan, kun dementoitunut muisti tuotti pelkkiä sotakuvia. Ne olivat syöpyneet syvemmälle kuin käsikranaatin sirpaleet, joita saimme joskus tunnustella papan selkänahan lävitse.

Oma suhteeni talvi- ja jatkosotaan on etäinen, vaikka lapsena ahmin ullakolta löytyneet papan Kansa taisteli -lehdet. Nyt talvi- ja jatkosotaa ovat pätkätyöt, YT-neuvottelut, lomautukset ja irtisanomiset.

En muista, että armeijassakaan rapiat vuosikymmen takaperin olisi juuri sodasta elämöity, eihän siellä ollut enää sodankäyneitä miehiä töissäkään. Vihollinen toki tuli aina idästä. Erään kouluttajan kuvauksen mukaan kranaatinheittimistön tulituksen jäljiltä kuusen oksille jäi killumaan piippalakkeja, ja ilmassa leijaili hylättyjä loma-anomuksia.

"Syksy 1939 oli Suomussalmella leuto. Joet virtasivat vapaina, eivätkä järvien selät kantaneet raskaampia kuljetuksia vielä marraskuun lopulla", aloittaa oppaamme, Suomussalmen matkailusihteeri Alpo Rissanen. Pitkään opaskierroksia Raatteeseen vetänyt Rissanen tietää ja tuntee tarinat, suurimman osan hän on kuullut suoraan tapahtumissa mukana olleilta.

"Kohtuullisessa kunnossa olevia talvisodan veteraaneja on Suomussalmella enää kaksi, joista toinen tuli mukaan vasta pahimpien taisteluiden jälkeen."

Raatteen raja-asemalla oli marraskuun 30. päivän aamuna vain reilut kymmenen suomalaista, sillä mitään sodanjulistusta ei ollut naapurista kuulunut. Metsiä pitkin kiertänyt vihollinen yllätti tietä vartioineet suomalaiset, jotka saivat vetäytymiskäskyn. Naapuritalon siviilit yrittivät hevoskyydillä karkuun. Hevonen pillastui venäläisten tulitusta, joten reki kaatui. Talon väki jäi yhtä lukuun ottamatta vihollisen vangiksi.

Siviiliväestöä ei evakuoitu Suomussalmella ollenkaan. Noin 2 000 jäi miehitetylle alueella, heistä noin 300 vietiin rajan taakse metsätyöleireille. Kurjissa oloissa liki 20 menehtyi. Loput palautettiin Suomeen kesäkuun 1940 alussa. "Muutama jäi vapaaehtoisesti, mutta heistä osa palasi myöhemmin Suomeen", Rissanen kertoo.

Miehitetyn Juntusrannan kylän väestöstä osa muodosti niin sanotun Juntusrannan kommuunin suotuisassa yhteistyössä neuvostosotilaiden kanssa. Alueella oli paljon korpikommunisteja ja sosialisteja, jotka näkivät tilaisuutensa uudessa uljaassa sosialistisessa Suomessa. Talvisodan jälkeen kommuunin pääpukareita tuomittiin eri mittaisiin vankeuksiin.

Neuvostoliiton päähyökkäys tuli tuona marraskuisena aamuna yllättäen noin 40 kilometriä pohjoisempaa Lehtovaaran raja-asemalta Juntusrannan kylään.

Joukot etenivät nopeasti Kuusamoon menevälle tielle ja kohti Suomussalmen kirkonkylää. Se menetettiin 7. joulukuuta. Raatteentietä edenneen vihollisen kanssa taistelleet suomalaiset väistyivät etelään, kun taistelu selän takana olleesta kirkonkylästä oli hävitty.

10. joulukuuta eversti Hjalmar Siilasvuo joukkoineen saapui vähäisten suomalaisten avuksi. Kirkonkylä vallattiin takaisin ennen vuoden vaihdetta, ja kapeaa Raatteentietä pitkin vihollisen avuksi tulleet ukrainalaiset joukot saatiin pysäytettyä.

Ukrainalaiset valiojoukot pelkäsivät pimeää suomalaismetsää, eivätkä varusteetkaan olleet kovin kelvolliset. Telttojen puuttuessa piti kyhätä havumajoja, jotka eivät suojanneet kastumiselta. Lämmintä yritettiin tuottaa nuotioilla ja sinkkiämpäreistä kyhätyillä kamiinoilla.

Lumessa kastuneet toppavaatteet eivät paljon lämmittäneet 30 asteen pakkasessa. Hiihtotaitoa löytyi vain kirjallisessa muodossa Puna-armeijan hiihto-oppaasta. Oulun valloitusparaatia varten mukana olleista panderolleista ja marsalkan kuvista ei näissä oloissa iloa ollut.

Suomalaiset tuhosivat jumiin jääneet neuvostojoukot 5.-10. tammikuuta. Yhtenäistä materiaalijonoa jäi tielle monta kilometriä.

Joukkojen ja tappioiden määrästä tuskin päästään koskaan yksimielisyyteen. Suomussalmella kaatuneiden venäläisten määrä vaihtelee lähteen ja kirjojen mukaan 5 000:sta aina 25 000:een. Suomalaisten mukaan paikalla haudattiin keväällä 1940 yhteensä 23 000 punasotilasta. Rissasen arvion mukaan se on liioiteltu luku. Venäläistutkijoiden mielestä 5 000 kaatunutta taas on aivan liian pieni arvio.

Keväällä 1940 venäläissotilaiden ruumiit alkoivat ilmojen lämmettyä haista, ja suomalaiset ryhtyivät hautaamaan niitä. Jossain vaiheessa Neuvostoliitossa havahduttiin, ja hautaaminen kiellettiin ankarasti: ruumiit pitäisi luovuttaa rajalla haudattavaksi neuvostomultiin.

Ensimmäiseen kuormaan suomalaiset keräsivät 333 tai 330 venäläisruumista. Raatteen raja-asemalla nämä luovutettiin venäläisille. Kun enää kolme oli jäljellä, venäläiset sanoivat, että tässä ovat heidän kaatuneensa, älkää yrittäkö antaa meille omien kaatuneittenne ruumiita. Osaston johtaja heilutteli vielä pistoolia vakuudeksi. Niinpä allekirjoitettiin paperi, jonka mukaan Suomi on luovuttanut kaikki Suomussalmella kaatuneet venäläiset.

Suomalaiset hautasivat loput venäläiset Suomen maaperään. Usealle joukkohaudalle jäi merkiksi risti tai paalu, johon ruumiiden määrä oli merkitty.

1970-luvun puolivälissä paikallinen Suomi-Neuvostoliitto -seura sai ajatuksen, että tänne haudatuille venäläisille on saatava muistomerkki.

Aloite eteni seuran pääkonttoriin Helsinkiin, mistä otettiin yhteyttä Neuvostoliiton suurlähetystöön. Lähetystön vastasi, että Suomen maaperälle ei ole haudattuna ainuttakaan puna-armeijan sotilasta.

Kun Suomi-Neuvostoliitto -seuran paperissa kuitenkin luki, että joukkohautojen merkkeinä on puupaaluja ja ristejä, suurlähetystöstä otettiin yhteyttä Suomen sisäministeriöön. Täältä tuli kaksi virkamiestä Suomussalmen nimismiehen puheille. Lopulta poliisit komennettiin poistamaan kaikki merkit joukkohaudoilta: eihän olemattomille kaatuneille voi olla muistomerkkejä. Siitä lähtien hautojen paikat olivat vain paikallisten muistissa. Kaikkia hautoja ei tiedä enää kukaan.

Vasta 1990-luvun alussa uusi Venäjä myönsi, että kaatuneita on yhä Suomen maaperällä.

Suurlähettiläs Juri Derjabin vieraili syksyllä 1993 Kajaanissa. Hän oli henkilökohtaisena toiveenaan pyytänyt päästä käymään Suomussalmella, koska tiesi historian todellisen laidan.

Derjabin oli kysellyt, olisiko mahdollista saada muistomerkki myös venäläisille. Suomussalmella pyynnölle ei hirveästi hurrattu. Derjabin ehdotti yhteistä, ekumeenista muistomerkkiä ja lupasi rahoitusta. Muistomerkin rahoittivat sittemmin pääosin Suomessa toimivat venäläiset yritykset.

Derjabin valitsi paikaksi vanhan männyn edustan läheltä erästä joukkohautaa. "Suuren isänmaallisen sodan muistopäivinä lähetystön edustaja käy tuomassa kukkalaitteen patsaan juurelle", hän lupasi.

Nyt muistomerkin viereen on pyyhkäisty moottorikelkkaura.

Ukrainalaisten muistomerkki on Raatteentien suurimman motin, Haukilan, vaiheilla, jossa oli ukrainalaisdivisioonan oletettu komentopaikka. Aikaisemmin muistomerkki oli vain kivipaasi, mutta kun se oli venäläisten 1990-luvulla pystyttämän komean muistopatsaan rinnalla kovin vaatimaton, ukrainalaiset pystyttivät uuden syksyllä 2009.

"Venäläisille matkailijoille tämä paikka on täysi sokki. He eivät ole olleenkaan olleet tietoisia, että tänne on menehtynyt niin valtavasti heikäläisiä. Vielä 1990-luvun alkuun venäläinen historiankirjoitus kertoi, että talvella 1939-40 oli pieniä rajakahakoita länsirajalla. Piste. Tokihan siellä oli ihmisiä, jotka tiesivät tapahtuneen, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta kertoa siitä maanmiehilleen", Alpo Rissanen sanoo.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen arkistot avautuivat ja koulukirjoja kirjoitettiin uusiksi. Viime vuosina Venäjä on taas koonnut kadotettua mahtiaan, ja arkistoja on pantu tiukempaan säppiin. Talvisodankin muisteleminen on muuttunut jälleen yksisilmäisemmäksi.

Suomalaiset ovat hakeneet rajan taakse jääneitä kaatuneita kotipitäjiensä multiin vielä aivan viime vuosina. Venäläisiä ei ole aikeita etsiä, saati sitten kaivaa auki Suomussalmen joukkohautoja.

Nykyisin museoidun Raatteentien varressa asuvien suhtautuminen historiaan on moninainen.

"Tietyllä tavalla ollaan ylpeitä, mutta toisaalta tien sorapinta ja sen pölyäminen masinoivat jo vastarintaa. Jotkut eivät haluaisi turisteja ollenkaan", Alpo Rissanen kertoo.

Raatteentien ja koko Suomussalmen taisteluista kertovassa Raatteen Portti -museossa käy vuosittain yli 20 000 ihmistä. Opastettuja kiertoajeluita Raatteeseen tehdään noin 70 vuodessa. Veteraaneja, sotaharrastajia, ukrainalaisten kaatuneiden jälkeläisiä.

"Veteraanien lastenlapset alkavat olla suurin kävijäryhmä", sanoo museon toiminnanjohtaja Marko Seppänen.

Alpo Rissasen mukaan nuori sukupolvi on aidosti kiinnostunut sodan tapahtumista.

"1970- ja -80-luvulla nuoret eivät olleet kiinnostuneet Raatteesta. Joskus oli jopa häpeämätöntä käytöstä."

Talvisodan taisteluista kertoo toistakymmentä muistomerkkiä ja -kiveä eri puolilla Suomussalmea. Raatteentien varteen on kunnostettu osa vähäisestä Purasjoen puolustusasemasta. Päämuistomerkki on Alvar Aallon suunnittelema Liekkipatsas, joka ympäristöineen on Aallon mukaan karu kuin sotakin.

Vaikuttavin kaikista on Raatteenportin vieressä oleva Talvisodan Monumentti. Lähes kolmen hehtaarin alueelle on kerätty noin 20 000 kivenjärkälettä kertomaan taisteluiden uhreista.

Kaiken keskellä on Avara syli, joka soittaa tuulessa 105:ttä kelloa talvisodan jokaiselle päivälle. Tämän kivipellon keskellä tajuaa, että Raatteentien juoksuhautojen kunnossapitoa ei pidä lopettaa viimeisen veteraanin viimeiseen iltahuutoon. Vain muistelemalla voimme tajuta sodan mielettömyyden.

Henrik Ahola
Kaleva.fi, 29. marraskuuta 2009

© Raatteen Portti, 2002–2004
© Karelian Institute for the Development of Education, 2002–2004
© Heninen.net, 2002–2017