Kokonainen puna-armeijan divisioona pysähtyi, jäätyi ja tuhoutui tammikuussa 1940. Historioitsija Teemu Keskisarja käy läpi näännyttävän taistelun vaiheet.

Kuomanjoki ei ole vallan leveä virta. Kun Suomussalmen Ämmänsaaren taajaman suunnasta ajelee maantienopeutta kohti Venäjän rajaa, sillan yli hujauttaa hetkessä. Alhaalla vilahtaa tumma uoma.

Kannattaa pysähtyä parkkipaikalle sillankorvaan. Siinä reunassa seisoo kivi, johon kiinnitetty laatta muistuttaa tapahtumista joulukuussa 1939 ja tammikuussa 1940. Mahtipontisesti voisi sanoa, että siinä on Suomen Thermopylai^*. Toisin kuin antiikin Kreikassa, Kainuun korpimailla 300 puolustajaa eivät kaatuneet viimeiseen mieheen.

Sen sijaan tällä kilometrin levyisellä järvikannaksella makasi asemissa noin 300 tavallista Suomussalmen ja lähipitäjien reserviläistä, jotka olivat tulppana Neuvostoliiton moottoroidulle 44. divisioonalle. Toistakymmentätuhatta miestä, tuhansia hevosia ja tolkuton määrä erilaisia ajoneuvoja oli jämähtänyt suomalaisten eteen kilometrien mittaiseksi, pakkasessa höyryäväksi käärmeeksi. Jono ei voinut kääntyä eikä liikkua vihamielisen korpimetsän puristamalla kapealla tiellä.

– Eivät ukrainalaiset ja venäläiset pystyneet sitä tulppaa kunnolla rynkyttämäänkään. He halvaantuivat ilmaston ja maaston takia. Lukumäärä ja materiaali eivät päässeet oikeuksiinsa tuossa maastossa, historioitsija Teemu Keskisarja kertoo katsellessaan kuvia Kuomanjoelta tai Kuomasjoelta, kumpaakin nimeä käytetään.

Keskisarja tuntee maaston ja kaamoksen keskellä raivonneen Raatteentien taistelun läpikotaisin. Hän on kirjoittanut siitä kirjan Raaka tie Raatteeseen (Siltala 2012).

Jokivarresta maantie lähtee loivaan nousuun ja kaartaa oikealle. Siitä aukeaa sotahistorian paras ulkomuseo, kuten Keskisarja kutsuu tieosuutta. Raatteentien taistelun maantieteelliseen päätepisteeseen rajapuomille on matkaa 25 kilometriä, ja matkan ajaa alle puolessa tunnissa.

– Maisema ei ole mahdottomasti muuttunut 80 vuodessa. Tietysti tehometsätalous ja soiden ojittaminen ovat muuttaneet joitakin piirteitä, mutta korpi on aina korpi. 1930-40-luvun metsä oli kitukasvuisempaa ryteikköä.

30. marraskuuta 1939 oli Neuvostoliiton 163. divisioona vyörynyt nopeasti pohjoisempaa Juntusrannan kinttupolkujen kautta Suomussalmen-Kuusamon-tielle ja vallannut suomalaisten polttaman Suomussalmen kirkonkylän. Kun hyökkäys ei oikein edennyt, divisioona kaivautui asemiin.

Joulukuussa avuksi oli lähetetty Raatteentien kautta Ukrainassa koottu 44. divisioona, joka oli aiemmin syksyllä osallistunut Puolan valtaukseen. Se oli kuitenkin jämähtänyt tielle kylmään korpeen.

Maasto oli niin vaikeaa, että yksikin suomalaisen sissipartion konepistooleilla tielle ampuma hevosvaljakko saattoi halvaannuttaa liikenteen pitkäksi aikaa. Divisioona ei mahtunut liikkumaan kunnolla.

Puna-armeijan sotilaiden kannalta asiat Raatteentiellä olivat joulukuussa 1939 menossa pieleen monella tavalla. Tosin asiat olivat alkaneet synkistyä jo ennen saapumistaan nälkämaille.

– Moraali oli alusta asti huono. Se johtui muun muassa kamalista vaatetusongelmista. Oli yleinen tunne, että tämä homma kusee. Että joku siellä takana on mokannut pahasti, mutta on itsepintaisesti yritettävä eteenpäin.

– Ukrainalaisten kotiin lähettämistä kirjeistä näkyy, ettei heillä ollut mitään voitonvarmuutta. Itsemurhia tapahtui jo Muurmannin radalla. He jotenkin käsittivät, että tämä ei voi onnistua.

Oikein mikään ei onnistunutkaan. Joukot jämähtivät tielle siinä järjestyksessä kuin ne sattuivat tulemaan. Niitä ei voitu ryhmittää hyökkäykseen suomalaisten miehittämää Kuomanjoen linjaa vastaan. Ne eivät pystyneet tekemään oikein yhtään mitään muuta kuin kaivautumaan poteroihin muutamien metrien päähän tiestä.

– Kertaakaan aiemmin ei oltu kokeiltu, että mitä tapahtuu, jos moottoroitu divisioona tulee viisi metriä leveää tietä arktiseen erämaahan. Ei sellaista voi simuloida tai harjoitella. Sen näkee sitten yrityksen ja jäätävän erehdyksen kautta.

– Mutta jos kaatuneet tai teloitetut komentajat pääsisivät nojatuolikenraalille vastaamaan, niin he sanoisivat, että tule perkele itse koittamaan. Ei se niin helppoa ole.

Suomalaiset olivat saaneet kirkonkylään edenneen 163. divisioonan perääntymään Kiantajärven jäätä pitkin joulukuun loppupäivinä. Seuraavaksi syntyi suunnitelma tuhota 44. divisioona Raatteentien eteläsivustalta tapahtuvilla hiihtojoukkojen iskuilla.

– Raatteentien taistelu oli paljon enemmän suomalaisten hyvyyttä kuin venäläisten huonoutta. Melko vähäisin harjoituksin oppii käyttämään vahvuuksia. Hiihto ei ollut mikään painopistealue Puolustusvoimissa.

– Ensimmäistä kertaa sitä kokeiltiin tuossa laajuudessa, eikä sen varaan oltu laskettu.

Jatkuva pimeys. Helvetillinen pakkanen. Ruokaa silloin tällöin. Synkkä ja luminen korpi, jossa matkat harvojen talojen välillä olivat useita kilometrejä.

Kevyesti vaatetetuille ja pakastearkkumaisiin poteroihin kaivautuneille ukrainalaisille taistelukentästä tuli raaka. Mutta kyllä myös suomalaisten hiihtosota sai epäinhimillisiä piirteitä.

– Suomessakin oli jo vuonna 1939 kansanryhmä, jolle metsä ei ollut ominta sielunmaisemaa. Suomalaisilla ei myöskään ollut mitään yliluonnollista pakkaskestävyyttä. Paleltumien ja keuhkokuumeen takia poistui rivistä melkein yhtä paljon kuin haavoittuneina.

– Tuommoiset hiihtomatkat, valvominen, muonitus mitä sattuu… Fysiologisesti aikamoinen suoritus.

44. divisioonan lopullinen tuhoaminen aloitettiin iskemällä sopiviin kohtiin tielle ja tekemällä siihen murros. Aluksi eristettiin motin länsipäässä Haukilan talon kukkula, jonka rinteeseen neuvostojoukot olivat kaivaneet tankkeja ja nelipiippuisia ilmatorjuntakonekiväärejä.

Siitä itäänpäin suomalaiset tekivät lisää murroksia neuvostojoukkojen keskelle. Sotasavotassa tarvittiin kainuulaisten metsätyömiesten perustaitoja.

– Murrosten ei tarvinnut olla isoja. Hyvä metsätyömies kaataa 5–6 honkaa ja kuusta sellaiseen konkeloon, etteivät siitä valjakot ja panssarit porhalla lävitse.

Suomalaisten varsinainen hyökkäys Raatteentielle alkoi 5. tammikuuta 1940. Keskellä korpea raikui kolkko rätinä ja pimeyttä valaisivat aseiden suuliekit. 44. divisioona piti puoliaan kovasti, ja suomalaisten tappioista tuli rumat. Ilman ruokaa päiväkausia palelleiden ukrainalaisten vastarinta murtui kuitenkin pala palalta. Pakkanen laski -30 asteen korville.

– Joukot kohmettuivat. Kun huolto loppuu, ei mikään pyhä henki potki eteenpäin.

Puna-armeijan epätoivoisissa rynnäköissä suomalaisten murroksia vastaan oli aikalaiskuvailujen mukaan miehiä pakkautunut niin tiiviisti, että suomalaiset ampuivat yhtä suurta ihmismuuria. Osa divisioonasta hajosi tien pohjoispuoliseen ryteikköön, jossa pakenijat yrittivät kahlata kohti rajaa. Tielle jäi kaikki se romu, jota moottoroitu osasto tuppaa liikuttelemaan. Uskomattomat valokuvat levisivät nopeasti maailmalle.

– Hiljensimme Raatteentien vieressä ampuneen konekiväärin ja pääsimme tielle. Näky oli ihan uskomaton: nelipyörävankkureita, hyökkäysvaunuja, kenttäkeittiöitä… Ja nälkään kuolleita hevosia. Niitä oli niin helvatisti, että ihmetellä täytyy, muisteli Jalkaväkirykmentti 64:n riveissä taistellut euralainen Markus Aaltonen (1918–2018) Ilta-Sanomien haastattelussa vuonna 2017.

– Kuormastossa oli kuulemma jopa torvisoittokunnan välineet ja paraatipuvut, kun piti päästä Ouluun paraatiin. He eivät vain olleet kysyneet siihen Suomi-pojalta lupaa, Aaltonen sanoi.

Näkymät suomalaisten viimeisinä valtaamissa Likoharjun talossa ja Raatteen rajavartioasemalla olivat painajaismaiset. Haavoittuneita oli pinottu lattioille, jossa ne vääntelehtivät ruumiiden ja ulosteiden keskellä. Kertoman mukaan rajavartioasemalla oli jäänyt kesken leikkaus, jonka kohde makasi pöydällä vatsa auki.

Kovin häävi kohtalo ei ollut myöskään suomalaisilla haavoittuneilla. Hyrynsalmen sotasairaala oli sen verran huonojen yhteyksien päässä, että monet vaikeasti haavoittuneet kuolivat matkalla.

Näännyttävän taistelun loppunäytös tapahtui Raattentietä ympäröivissä metsissä ja soilla. Sitä on nimitetty ”jänisjahdiksi”: suomalaiset hiihtivät kiinni pakoon raahautuvia neuvostosotilaita.

– Kai siinä on ollut sellainen oikeutettu kostonhimo, Teemu Keskisarja miettii.

– Aika hyvällä prosentilla hyväksyttiin vangiksi ne, jotka selvästi antautuivat. Vangin ottaminen on kuitenkin vaarallista. Monta suomalaista kuoli, kun joku puolikuollut ampui. Ymmärrän vangitsijoita, jotka mieluummin ampuivat varmistuslaukauksen, kuin huonolla venäjänkielellä alkoivat selittää jotakin.

Keskisarja arvelee, että suuri osa ukrainalaisista eksyi ja jäätyi korpeen. Metsätyömiehet löysivät heidän luurankojaan 1960-luvuilla.

Moni Raatteentien suomalainen taistelija kaatui jo seuraavien kuukausien aikana Kuhmon rintamalla. Sielläkin oli motteja, joiden vastarinta osoittautui todella lujaksi. Kuhmossa taisteltiin rajusti rauhantuloon asti.

Ne, jotka selvisivät taisteluista, käsittelivät näkemäänsa ja kokemaansa kukin tavallaan. Osa läkähdytti omaisensa juttujen määrällä, osa ei pukahtanut sanaakaan.

– Minulla on käsitys, että ei siitä jää kamalia traumoja, vaikka ampuu läheltä samanikäisiä miehiä tai hakkaa heitä puukolla silmään. Pahinta on, jos itse meinaa tulla tapetuksi. Painajaisia nähdään äärimmäisistä läheltä piti -tilanteista tai jos ihan vieressä kaveri katkesi täysosumasta, Keskisarja sanoo.

– Jos ihminen kärsisi toisen ihmisen tappamisesta, niin kaikki aiemmat sukupolvet olisivat olleet mielisairaita.

Raatteen vanhalla rajavartioasemalla seisoo tähystystorni. Sieltä näkyy silmänkantamattomiin havunvihreää erämaata. Tämä kolkka tuntuu olevan todella kaukana suurvaltojen pääkaupungeista, joissa juonittiin uusia siirtoja maailmansodan käänteissä.

Tuskin kukaan kenraali olisi osannut sodan syttyessä kertoa, mihin taistelu ratkeaa reilun kuukauden päästä.

– Jäätävä ilmasto ja hyytävä sissitaktiikka yhdessä. Ei toista ilman toista. Oli mahdoton idea lähteä arktiseen erämaahan sellaisella porukalla, Keskisarja summaa taistelun ratkaisun avaimet.

– En näe, että divisioonat olisivat päässeet Suomussalmelta eteenpäin. Miten ne olisivat saaneet ruokaa ja polttoainetta, kun etäisyys Muurmannin radalle pitenee vaan? Massa-armeijoiden sodassa kyse on melkein pelkästään vaan huollosta.

Simo Holopainen
Ilta-Sanomat, 1. tammikuuta 2021