Fjodor Besshtanko jäi suomalaisten sotavangiksi Raatteentiellä. Neuvostoliitossa häntä odotti uusi vankeus ja pakkotyö.

Ajan haalistama neuvostoliittolainen arkistodokumentti on kylmäävää luettavaa. Siinä kerrotaan selvin sanoin, että vuonna 1917 syntynyt puna-armeijalainen Fjodor Konstantinovitsh Besshtanko on saanut surmansa ”neuvostoliittolais-suomalaisen sodan” rintamalla 5. tammikuuta 1940.

Taistelujen tarkkaa paikkaa ei ilmoiteta, mutta historiaa tunteville jo pelkkä päivämäärä kertoo paljon: tuolloin oli käynnissä Raatteentien taistelu.

Dokumentissa on mainittu lakonisesti, että Fjodor Besshtankon yksikkö oli 44. jalkaväkidivisioonan 146. jalkaväkirykmentti. Tuo rykmentti joutui mottiin, kun suomalaisten taktiikka alkoi purra. Neuvostoliittolaisten eliittijoukoiksi mainostettu, pääosin ukrainalaisista sotilaista koottu, divisioona kohtasi häpeällisen tappion.

Arviot surmansa saaneiden neuvostosotilaiden määrästä vaihtelevat, mutta heitä menehtyi Raatteentien taisteluissa varmuudella ainakin 4 700. Moninkertaisesti isompia arvioita on myös esitetty. Suomalaisten kaatuneiden määräksi on kerrottu noin 400 miestä, mutta eri laskutavoilla on päästy myös tuplasti isompiin lukuihin.

Puna-armeijan lähettämä karu kuolinviesti oli tieto, jonka vallassa Fjodor Besshtankon perhe joutui elämään aina syksyyn 1945 saakka.

Elokuun lopulla 1945 vankileirien ja pakkotyön riuduttama mies ilmaantui kuitenkin yllättäen takaisin elävien kirjoihin joutuakseen vain aloittamaan koko elämänsä alusta. Vaimo ei ollut enää häntä odottamassa, vaan tämä oli jättänyt kaksi Fjodorille synnyttämäänsä lasta isoäidin kasvatettavaksi.

– Isä löysi itselleen kuitenkin pian uuden vaimon vuonna 1946. Hänestä tuli sittemmin äitini, kun minä synnyin vuonna 1952, Vladimir Besshtanko kertoo Moskovassa perheen vanhoja valokuvia esitellen.

– Ja lopulta isä eli vielä kokonaiset 71 vuotta ensimmäisen virallisen talvisotakuolemansa jälkeen. Hän menehtyi vasta 93-vuotiaana helmikuussa 2011.

Mutta mitä Fjodor Besshtankolle Raatteentiellä lopulta tapahtui?

Vladimir-poika on kasannut tietoja isänsä vaiheista monista eri lähteistä, sillä isä ei muistellut mielellään yksityiskohtia. Jotain hän kuitenkin vuosien varrella kertoi.

– Isä kertoi joutuneensa mottiin, johon suomalaiset tulittivat useasta suunnasta. Hän oli haavoittunut oikeaan olkapäähänsä sirpaleista, minkä jälkeen hän oli menettänyt tajuntansa.

– Tajuihinsa hän oli tullut, kun suomalainen suojeluskuntalainen oli potkaissut häntä saappaan kärjellä. Tällä oli ollut ase jo ampumavalmiina, mutta sattumalta paikalle oli tullut suomalainen upseeri, joka oli käskenyt ottaa isäni vangiksi teloittamisen sijaan.

Fjodor Besshtanko joutui sotavankileirille numero 3 Pelson Nuojuaan Oulun tuntumaan. Vangiksi jäämisestä on todisteena myös hänen sotavankikorttinsa, joka löytyy Kansallisarkistosta.

– Isä puhui sotavankeusajastaan hyvin vähän. Ei häntä kohdeltu Suomessa erityisen kaltoin, mutta ei hänelle lämpimiäkään tunteita jäänyt.

Takaisin Neuvostoliittoon Besshtanko palautettiin keväällä 1940.

Neuvostoliitossa odotti kuitenkin uusi leiri, sillä sotavangiksi joutuneita kohdeltiin puna-armeijassa kuin maanpettureita. Fjodor Besshtankon osittaiseksi pelastukseksi koitui se, että hän oli todistettavasti haavoittunut, mistä hänellä oli jäljellä arvet kehossaan.

– NKVD:n alainen sotatribunaali antoi hänelle lopulta viiden vuoden leirituomion ”sotilasvalan rikkomisesta”. Jos hän olisi jäänyt sotavangiksi ilman haavoittumista, tuomio olisi ollut 10 vuotta.

Neuvostoliiton leirituomiosta on myös jäljellä mustaa valkoisella useissa arkistodokumenteissa, jotka Vladimir-poika on kaivanut esiin. Ainoa dokumenttien epäselvyys liittyy rangaistusleireihin, sillä paperien mukaan Fjodor suoritti koko tuomionsa Kazakstanin Karagandassa.

– Isä kertoi kuitenkin, että hän oli vain loppuajan Kazakstanissa. Pääosan, eli neljä vuotta, hän raatoi Vorkutan hiilikaivoksilla.

Koko tänä aikana hän ei voinut ottaa yhteyttä omaisiinsa. Rangaistusvangilla ei ollut Neuvostoliitossa oikeutta kirjeenvaihtoon.

Besshtankon suku on nykyisen Ukrainan alueelta. Vladimirin mukaan isän kertomus tukee Suomessakin vallalla olevaa käsitystä, jonka mukaan sotilaat lähetettiin aivan vääränlaisissa varusteissa talvisotaan. Fjodor oli muistellut usein, että moni yksinkertaisesti jäätyi kuoliaaksi.

Neuvostosotilaat saivat rohkaisuksi ja lämmikkeeksi votkaa, mutta senkin kanssa piti olla varovainen, sillä moni joi viinaa liikaa ja paleltui sen vuoksi ymmärtämättömyyttään. Kun Raatteen tien taistelu oli hävitty, 44. divisioonan komentaja Aleksei Vinogradov ja muutama muu vastuullinen upseeri teloitettiin Neuvostoliitossa kenttäoikeudessa.

Myös Fjodor Besshtanko kritisoi myöhemmin omalle perheelleen Neuvostoliiton sodanjohtoa.

– Komentajia hän haukkui. Tehtiin monia virheitä, ei ollut oikeita varusteita ja koko taistelujen johto oli täysin järjestäytymätöntä.

Talvisota oli Neuvostoliitossa vaiettu ja tunnustamaton.

Kesti vuoteen 1958 asti, ennen kuin Besshtanko rehabilitoitiin sotarikoksestaan eli sotavangiksi joutumisestaan. Vasta 1980-luvun puolivälissä hänet tunnustettiin sotaveteraaniksi ja vuonna 1995 hän sai samat oikeudet kuin neuvostoliittolaisilla toisen maailmansodan veteraaneilla oli.

Fjodor Besshtanko oli saanut jo ennen talvisodan alkua traktoristin koulutuksen. Elämänuransa hän teki lopulta valtiontiloilla mekaanikkona työskentelemällä 70-vuotiaaksi asti.

Isoisän sotakertomukset saivat Vladimir Besshtankon Andrei-pojan 42, kiinnostumaan Raatteentien taisteluista niin, että hän teki 16-vuotiaana koulupoikana talvisodasta kouluesitelmän. Vielä tuolloinkin se oli arka aihe.

Nykyisin Vladimir on jo eläkkeellä öljyteollisuuden kemistin tehtävistä ja juristiksi opiskellut Andrei työskentelee kaupunginhallinnon sosiaalipuolella.

Isän ja pojan toiveena on päästä vielä joskus isoisän jalanjäljille Suomussalmelle ja Raatteentielle sekä Pelson sotavankileirin maisemiin.

– Se on meillä suuri haave, Andrei sanoo.

Arja Paananen
Ilta-Sanomat, 14. lokakuuta 2019