Kävin 25 vuotta sitten Raatteen tiellä. Päivä oli samanlainen kuin nyt Hämeenlinnan leveyksillä: harmaa ja pimeänpuoleinen. Silloin tuli kuluneeksi 50 vuotta talvisodan syttymisestä.

Olin lämpimästi tervetullut Haukilan kouluun. Ukrainalaisista koostunut puna-armeijan 44. divisioona oli tuhottu mottiinsa sodassa aivan koulun lähistöllä. Pihapuissa oli kranaatinsirpaleita.

Vastassa oli vanhanaikainen kunnon kansakoulun opettaja, tiedättehän, sellainen, jolla on karismaa ja oikea ote vaativaan kasvatustehtävään. Jotakin samaa oli Kalevi Kahran esittämässä Pohjanmaa-elokuvan vanhassa opettajassa.

Opettajan havaintovälineisiin kuului sodanaikainen pääkallo. Pari kertaa taisin nielaista ihmetellessäni ryss…, anteeksi, siis mitä ilmeisimmin kaatuneelle puna-armeijan sotilaalle aikoinaan kuulunutta kalloa. Vedin henkeä ja totesin, että historiaahan se vain. Olihan maastosta löytynyt kallo kunniapaikalla koulun kokoelmissa.

Valokuva Raatteen tien pääkallosta ei päätynyt koskaan lehteen. Tuntematon ukrainalainen jääköön muistojen rauhaan.

Kuluneen vuoden tapahtumien valossa on historian julmaa ivaa, että Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvella 1939–1940 uhreiksi joutuivat Suomussalmen taisteluissa juuri niin monet ukrainalaiset.

Olisi hyvä tuntea Venäjää kohtaan yhtä aikaa tervettä epäluuloa ja lujaa luottamusta, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista.

Luottamuksesta tulee mieleen muisti- tai pikemminkin kauhukuva 1970-luvun syvän suomettumisen vuosilta. Peräti Edvin Laine oli ohjaamassa suomalais-neuvostoliittolaista elokuvaa, jota ylistettiin tuona aikana “taiteellisista ansioista kuvattaessa rauhanomaisen rinnakkaiselon alkuvaiheita kahden naapurimaan välillä.”

Toisella äärilaidalla mielikuvituksen värittyneeseen lentoon yltää jatkosodan aikana ryssävihaa lietsonut propaganda, jonka syviin syövereihin vie alan perusteos, Heikki Luostarisen Perivihollinen (Vastapaino 1986).

Ihan tyhjästä ei kumpua Venäjää ja venäläisiä kohtaan tunnettu epäluulo.

Luostarisen tutkimus oikaisi käsityksen, että ryssäviha tai russofobia olisivat pelkästään suomalainen ilmiö. Vaikutteita on saatu jo kauan sitten varsinkin saksalais-ruotsalaisesta russofobiasta.

Vuonna 1942 ilmestyneen Ryssien parissa -jutelman mukaan ei mikään eläin vivahda niin paljon ihmiseen kuin ryssä.

Korsukolportöörin eli kirjailija Kalle Väänäsen lause oli tietysti oman aikansa ryssävihan ilmentymä. Älkää siis repikö siitä ihan heti pelihousujanne. Kaikki on sidoksissa aikaansa. Silloin Suomi kävi sotaa, eikä vihollisesta ollut epäselvyyttä.

Ihan kiellettyä ei pitäisi olla huumorinkaan, oli asia sitten kuinka kuolemanvakava. Suomussalmella on kuulemma myöhempinä aikoina keksitty tehokas matkailumainos: pysähdy Suomussalmella, ryssäkin pysähtyi.

Rauno Lahti
Hämeen Sanomat, 12. joulukuuta 2014